Kirkko maisemassa

Olin asunut Viikissä nelisen vuotta, kun kirkko valmistui. Suhteeni Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon oli tuohon aikaan hyytävä kuin Viikin yli puhaltava pohjoistuuli pahimmillaan. Silti seurasin kirkon vähittäistä nousemista maisemaan etäisen kiinnostuneena kun lagottonarttuni kanssa teimme pitkiä lenkkejä Latokartanon poluilla.

Kovin tarkkaan en osannut pistää merkille, milloin kirkko avasi ovensa. Ei minulla ollut sinne mitään asiaa. Kaupassa käydessä ihailin kyllä kirkon paanuisia kylkiä, jotka vaihtoivat väriä sään, vuorokauden ja vuodenajan mukaan. Ehkä pistin merkille myös ensimmäiset harmaat säikeet käsittelemättömän puun vaaleassa pinnassa, mutta sisään en katsonut, en. En millään iljennyt ohi kulkiessa ruveta kurkkimaan kapoisista ikkunoista.

Tuli sitten päivä, jona kirkko pysäytti minut ja koirani. Se tapahtui etäisyyden päästä, kuljimme jossain kirkon eteläpuolisilla aukioilla. Oli sateista ja harmaata, paanut olivat jo saaneet useamman vuoden patinan pintaansa ja tummuivat sateessa lähes mustiksi. Silloin sen näin: Viikin kirkko kohoaa maisemasta kuin jättiläiskokoinen avattu kirja. Itse asiassa, kun tarkemmin katsoo, rakennus kaikkineen muistuttaa kahta kirjaa, isoa ja vähän pienempää. Pienempi opus seisoo ikään kuin ison kainalossa.

Olen aina ympäröinyt itseni kirjoilla. Kirjoilta olen tottunut saamaan iloa, lohdutusta, innoitusta ja ajatuksia. Muun muassa. Kirjat ovat onnistuneet taittamaan pois pahimman terän elämän tarjoamista riesoista, ja toisaalta ne ovat myös opettaneet katsomaan maailmaa ja itseäni tarkemmin kuin ehkä muuten olisin koskaan oppinut. Siksi tuntui omituiselta kulkea sitkeästi ohi kahdesta maisemaan juurtuneesta kirjasta. Kuin haaskaisi jotain.

Vuodet kuluivat. Edelleenkään en tiennyt, miltä kirkko näyttää sisältä. Edelleen kuljin kirkon ohi. Karsauteni kirkkoinstituutiota kohtaan oli kuitenkin kulunut pois ja tunsin itseni ainoastaan hiukan hölmöksi, kun en ollut tutustunut viikkiläisten yhteiseen tilaan ja sen tarjoomuksiin. Ujostuttikin. Kun viimein sain ähkimiseni ähkittyä, tilanne oli helposti korjattu: ei tarvittu kuin puhelinsoitto, ja kahvit Outi-papin kanssa tuli sovittua.

Kun kymmenen vuotta rakennuksen valmistumisen jälkeen vedin ensi kertaa auki kirkon kieltämättä hyvin raskaan oven, en voinut kuin ihastua arkkitehtuuriltaan valoisaan, avaraan ja kotoisan lämpimään tilaan. Sain kuulla arkkitehtien ajatuksista ja taivasta kohti kurottavista puista. Näen nekin, mutta kaikkein vahvimmin Viikin kirkko edelleen näyttäytyy minulle avattuna kirjana. Eteläpuolen puut ovat kasvaneet, urheiluhäkkien verkkoaita peittää osansa ja taloja on noussut lisää vaikeuttaen hahmottamista, mutta siellä se seisoo tukevasti tuulessa. Kävin katsomassa eilen viimeksi vaikken enää edes asu Viikissä.

Yhtenä päivänä kirkko sulautuu maiseman harmauteen, toisena sateen piiskaama tumma rakennusmassa hallitsee ympäristöään ja kolmantena vaalean puun valo loistaa soihdun lailla patinan läpi. Suosittelen tsekkaamaan, sisältä myös. Ja jos ei kirja avaudu yhdeltä kantilta, kannattaa vaihtaa asemaa ja tarkastella toisesta kulmasta.

Marjo Heiskanen, kirjailija

Aiemmin pianistina työskennellyt kirjoittaja asui pitkään Viikissä. Hänen viimeisin teoksensa musiikkiromaani Mustat koskettimet ilmestyi syksyllä 2017.

Kotikirkko Viikissä – rakennus ja yhteisö

Viikin kirkolla on vilkasta. Kuorolaiset ja muskariperheet, iltapäiväkerho, rukous- ja missiopiirit, päivä- ja perhekerhot, iltaruoka, kouluikäisten kerhot, konsertit, teemalliset teehetket, raamattuopintopiiri ja monenlaiset kokoontumiset tuovat viikkiläisiä ja lähiseutujen asukkaita kirkolle säännöllisesti ja satunnaisesti. Kun verotulojen vähetessä kirkon tiloja suljetaan, ei Viikissä tarvitse pelätä kirkon menetystä, ei ainakaan, jos luopumispäätöksissä käytetään kriteerinä käyttöastetta. Kirkolla on välillä niin täyttä, että tilaa yksityiseen keskusteluun on vaikea löytää. Hyvä niin.

Seurakunnan toiminnan ydin on pyhä messu. Siinä missä oletusarvo on, että viikolla erilaisiin piireihin kokoontuisivat sunnuntaisin yhteen ja samaan jumalanpalvelukseen, ei ole syytä arvottaa sitä, etteivät kaikki näin tee. Messussa on yleensä viidestäkymmenestä seitsemäänkymmeneen seurakuntalaista, perhemessuissa toki reilusti enemmän. Tämä on pieni osa niistä ihmisistä, jotka käyvät kirkolla viikolla. ”On vain niin paljon helpompi sunnuntaiaamuna laittaa radio päälle”, selittää eräs pienten lasten äiti, ja jatkaa pohtien ”mutta siinä jää pois se yhteisö”. Kerron, että silloin, kun ei vietetä perhemessua, on lapsille kuitenkin kastekappelissa pöytä värityskuvineen ja kynineen ja leluja, jotta hiljaa liikkumatta istumiseen kyllästyvät lapsetkin viihtyisivät.

Meidän messujärjestyksessämme ensimmäinen pääosa on saanut nimen ”johdanto”. Englanniksi sanottaisiin ”gathering”, kokoontuminen. Messussa eri elämänvaiheitta elävät, eri-ikäiset, erilaiset kristityt erilaisine mielipiteineen ja mieltymyksineen kokoontuvat tullakseen Jumalan palveltaviksi, saamaan arkeensa vahvistusta, kokemaan keskinäistä yhteyttä. Hänkin, joka tulee hakemaan hetkeä, jona saa istua rauhassa ottamatta kontaktia vierustoveriin, ei ole yksin vaan osa yhteisöä, yhteen tullutta seurakuntaa. Uudelle kävijälle vähitellen ensin monimutkaiselta tuntuva messujärjestys ja liturgia alkavat elää ja siirtyä lihasmuistiin. Se alussa kaikkein tavoittamaton saattaa tulla kaikkein tärkeimmäksi.

Joku arkailee, ettei osaa seistä ja istua oikeaan aikaan, ei osaa lausua tai laulaa oikeita säkeitä. Messu ei kuitenkaan ole näytelmä vaan elämää. Siihen mahtuu opetteleminen, myöhästeleminen, erehtyminenkin myös messun toimittajien, ammattilaisten taholta. Messua ei suoriteta, se eletään, keskenämme ja Kaikkivaltiaan läsnäolossa. Olemme koolla rukoilemassa ja hiljentymässä, oman äärellisyytemme tunnustaen ja äärettömyyttä aavistaen. Lopulta se, mikä on merkityksellistä, on seurakunnan oleminen rukouksessa sunnuntaisin kymmeneltä ja torstai-iltaisin puoli kuudelta riippumatta siitä, kuka ja kuinka moni on kirkossa paikalla. Seurakunta on rukouksessa silloinkin kun Sinä olet samaan aikaan kotona, töissä tai matkalla.

Viikkiläiset kertovat usein kuuluvansa Viikin seurakuntaan, jota virallisesti ei ole olemassa. Ei kuitenkaan voi kieltää ilmaisemista asiaa noin, koska kirkon jäsenyyteen identifioidutaan kotikirkon kautta. Organisaatiouudistuksessa tämä on tunnustettu, ja nyt kun Malmin seurakunnassa on seurakuntapiirien sijaan kolme aluetta, eteläisen alueen toiminta järjestäytyy kotikirkkojen, Viikin ja Pihlajamäen kautta. Viikin tutut työntekijät Petri, Outi, Marjasisko, Tarja, Murre, Margit, Mervi, Jenni, Kirsti ja Raija ovat saaneet joukkoonsa myös Sofian, Niinan, Minna-Liisan ja Arjan, joista kolme viimeistä työskentelee myös muilla seurakuntamme kirkoilla. Pihlajamäen kirkon papit toimittavat välillä Viikin kirkon messuja. He ovat kuitenkin samalla tavalla yhteisömme jäseniä kuin kaikki viikkiläiset – ja kirkkoomme muuten kiintyneet.

Nähdään messussa ja muualla!

Outi Lantto

Viikin kirkon pappi

Villasukkia, talvihaalareita ja kasvisruokaa

Kolme varhaisteini-ikäistä tyttöä tulee keskiviikkoiltapäivänä kirkolle mukanaan taulu, johon on piirretty kirkosta kasseja kantavia nuoria. Tervehdyksen ”Kiitos Viikin kirkko villasukista” on allekirjoittanut parikymmentä koululaista.

Kiitos tulee siksi, että talven aikana kaupungin nuorisotalon työntekijä on useita kertoja käynyt nuorten kanssa kirkolla valitsemassa seurakuntalaisten neulomista asusteista kulloinkin tarpeeseen sopivia sukkia, lapasia, pipoja ja kaulaliinoja. Samalla hän on voinut opettaa nuorille, miten tervehditään vieraita aikuisia ja mitä sanotaan, kun saadaan jotain. Nyt kiitoskortin tuoneet tytöt saavat kutsun iltaruoalle ja taulu kiinnitetään kirkon eteisen seinään.

Aina joskus joku ihmettelee, onko kirkon tehtävä todellakin välittää villasukkia koululaisille, kerätä vaatteita ja kenkiä turvapaikanhakijoille ja lapsiperheille ja järjestää yhteisiä ruokailuja. Eikö kirkon pitäisi rajata toimintansa hengellisiin asioihin? Pysyisivät tilat sopivasti siisteinä, kun ei ole ylimääräistä tavaraa, toiminta olisi helposti hallittavissa kun ei tulisi yllättäviä tilanteita, kun kirkon ovi käy yllättäviin aikoihin ja väkeä käy kuka milloinkin ja kuka milläkin asialla. Myöskin maallisen ja hengellisen reviirit pysyisivät selkeinä ja erillään.

Mutta mikä oikein on hengellistä? Ainakin sitä on messu, johon kokoonnumme sunnuntaisin ja välillä myös viikolla. Messu on rukousta, raamatuntutkiskelua, virsilaulua ja pyhän ehtoollisen viettoa. Jokaisessa sunnuntain jumalanpalveluksessa, sen ytimessä ja suurimmassa mysteerissä, ehtoollisessa, me rukoilemme Tee meistä yksi ruumis Kristuksessa ja johdata meidät rakkauden tekoihin, sinulle kiitokseksi ja kunniaksi. Joka viikko me siis pyydämme keskinäisen yhteyden vahvistumista ja sitä, että osoittaisimme rakkautta lähimmäistä kohtaan konkreettisin teoin. Kun yhteinen jumalanpalveluksemme kirkkosalissa päättyy, meidät lähetetään arjen palvelukseen rakentamaan oikeudenmukaista yhteiskuntaa ja tukemaan heikkoja. Tämän valossa on perusteetonta väittää, ettei arjen palvelus olisi myös hengellistä.

Evankeliumit kertovat toistuvasti siitä, kuinka Jeesus söi ystäviensä kanssa. Yhdessä syöminen on yhteyden rakentamista ja Jeesuksen esimerkin seuraamista ja siten mitä kristillisintä. Niin kuin yhteiseen ehtoollispöytään kutsutaan kristittyjä heidän taustaansa katsomatta, myös iltaruoalle osallistuminen on avoin jokaiselle, perheelliselle, yksinasuvalle, työssäkäyvälle, opiskelevalle, työttömälle, eläkeläiselle, köyhälle ja varakkaalle, kantasuomalaiselle ja muualta muuttaneelle, lapselle ja aikuiselle.  Seurakuntalaisen neulomien villasukkien antaminen nuorelle, jolla ei ehkä ole neulovaa mummoa tai muuta sukulaista, on lämmön ele, joka merkityksellinen niin langan lahjoittaneelle, neuloneelle ja sukat paleleviin jalkoihinsa saavalle koululaisellekin. Ehkä hän on aikuisena se, joka auttaa tarvitsevaa, ehkä hän oppii, että hädässään voi mennä kirkolle pyytämään apua. Köyhien auttaminen ja vieraanvaraisuus muualta tulleita kohtaan ovat uskomme keskeisiä arvoja.

Niinpä me kohtaamme kirkolla pyhänä ja arkena, sanan ja sakramenttien äärelle ja vaalimaan yhteyttä keskenämme niin ehtoollispöydässä kuin keittoaterian äärellä. Annamme omastamme, ja pyydämme, kun meiltä jotain puuttuu. Sillä seurakunta on perhe, jossa tuemme ja autamme toinen toisiamme. Ja niin kuin kaikki perheet, seurakuntaperhekin on välillä myös aika hullunkurinen J

Outi Lantto

Viikin kirkon pappi

Tykkää facebookissa: Viikin kirkko, Viikin iltaruoka, Viikin kirkolla kerätään, Viikki church

Kuin kotiin olisin tullut

Pala nousee kurkkuuni, kyyneleet tulvivat silmiini. Eron hetki Rovaniemellä on haikea. Jätän työni, työkaverini ja kotiseutuni aloittaakseni uuden elämänvaiheen eläkeläisenä Helsingissä. Pelottaa.

Läksiäisissäni olen kuin Niagaran putous, mutta päällimmäinen tunne on kiitollisuus. Olen onnekas ihminen. Sain tehdä työtä, josta haaveilin jo lukiolaisena. Halusin kummisetäni esimerkin innoittamana toimittajaksi, koska kuvittelin kirjoittamalla voivani parantaa maailmaa yhdessä toisten kanssa.

Emme pystyneet sankaritekoihin, mutta toimittajan ja uutispäällikön tehtävät maakuntalehdessä olivat  hieno näköalapaikka suomalaiseen yhteiskuntaan ja pohjoiseen elämänmuotoon. Seurasin päättäjien toimia kuin haukka, mutta suurimman vaikutuksen tekivät tavalliset ihmiset ja heidän tarinansa.

Palasimme aikoinaan etelästä Lappiin jäädäksemme  loppuiäksemme pohjoiseen, mutta silti olin valmis jättämään kaiken. Kauniin kodin Kemijoen rannalla, viihtyisän Rovaniemen ja rakkaat ystävät ja sukulaiset. Kaamoksen sinen ja kevään hankikelit. Kesäyön valon.

Miksi tein sen? Miksi riuhtaisin itseni irti juuriltani samalla, kun jätin työni. Rakkaus on ihmeellinen voima. Tyttärenpoika ja -tytär vetivät megamagneettien tavoin mieheni ja minut Helsinkiin. Halusimme ja haluamme jakaa elämämme lapsenlastemme kanssa. En silti pidä itseäni yhtään parempana ihmisenä kuin on isoäiti, joka jälkikasvun paijaamisen sijasta valitsee maailmanympärysmatkan. Jokainen tekee omat valintansa. Se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle.

Olen nyt opetellut eläkkeellä oloa puolitoista vuotta. En kaipaa enää töihin, mutta toisinaan yhä ikävöin työkavereitani ja yhdessä tekemisen meininkiä. Yksi kaipuun hetki yhteisöön kuulumisesta johdatti minut Viikin kirkkoon, kun uusille viikkiläisille kiiri kutsu keskiviikon iltaruoalle. Kuin kotiin olisin tullut. Viikin kirkon työntekijät ja vapaaehtoistehtävissä kohtaamani seurakuntalaiset ottivat tulokkaan vastaan kuin pitkältä matkalta palanneen perheenjäsenen. 

Lapsenlapseni ovat edelleen etusijalla ajankäytössäni, joten en ole sitoutunut paljon aikaa vieviin vapaaehtoistehtäviin. Jossain olen silti saanut olla mukana, kuten järjestämässä teemakeskusteluja kerran kuukaudessa yhdessä toisen seurakuntalaisen Hanna Kuivalaisen ja pastori Outi Lanton kanssa.

Olin myös yhteisvastuukerääjänä. Se on hieno tehtävä. Lahjoittajat ovat ystävällistä väkeä. On suuri ilo saada katsoa tuntematonta ihmistä silmiin, kiittää ja toivottaa mukavaa päivän jatkoa. Tulee voimakas yhteenkuulumisen tunne. Autamme ja teemme yhdessä hyvää.

Viikki on maalaistytölle mainio asuinpaikka. Luonto on lähellä. On metsää, kallioita ja peltoja, eikä merenrantaan ole niin pitkä matka, etteikö sinne jaksa kävellä. Ja kirkko on keskellä kylää.
Kirkko oli tuttu jo ennen muuttoamme Viikkiin. Ensimmäisen havaintoni siitä tein, kun kirkko valmistui ja puuarkkitehtuurin uutta helmeä esiteltiin lehdissä. Kirkon puhdaslinjainen arkkitehtuuri ilahdutti suuresti, mutta en voinut mitenkään edes aavistaa, että joskus juuri tästä pyhätöstä tulee kotikirkkoni. Nyt kun se sitä on, nautin joka kerta kirkossa käydessäni sen eleettömästä kauneudesta ja suurista ikkunoista avautuvista näkymistä. 

On hienoa, että meillä on kaunis kirkko, mutta ilman hyviä työntekijöitä ja seurakuntalaisia se olisi vain rakennus. Minulle kirkko merkitsee ihmisiä, seurakuntaa. Kirkkoni on avarakatseisten yksilöiden yhteisö, joka arvostaa ja kunnioittaa ihmisten erilaisuutta. Se on armon tyyssija.
Jos joku sanoo, että kirkko on etääntynyt seurakuntalaisistaan, ei hän tiedä mitään Viikin kirkon toiminnasta. Sitä on kaikenikäisille, ja uskallan kokemani perusteella väittää, että jokaiselle kynnys on matala. Kiitos kirkon tunnen itseni viikkiläiseksi. 

Marjukka Vakkuri
Toimittaja, eläkkeellä 

Miksi minä palasin?

Niin. Miksi 41-vuotias, melko tavallinen perheenisä palaa takaisin kirkon jäseneksi? Usein kai ajatellaan, että taustalla on joku kriisi, henkilökohtainen eksyminen tai uskonnollinen herääminen? Ehkä erikoisuuden tai erilaisuuden tavoittelu aikana, jolloin virta kirkosta on paremminkin ulospäin? Ehkä jopa vähän näitä kaikkia?

Mennään ajassa muutamia vuosia taaksepäin. Kirkon jäsenyys aikanaan jäi, koska se ei tuntunut tarpeelliselta. Olin hyvinkin vieraantunut seurakunnan asioista, eikä opiskeluaikojen ja työelämän käynnistämisen yhteydessä tapahtuneet toistuvat paikkakuntien vaihtumiset varsinaisesti juurruttaneet mihinkään. Enkä osannut kirkon jäsenyyttä kaivatakaan, puskin vaan menemään arjessa. Ensin vaimon kanssa kaksin, sitten kolmestaan lapsiperheenä. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Ajan kulumisen huomasi lähinnä siitä, että äitiysloma vaihtui hoitovapaaksi, hoitovapaa päiväkodiksi, päiväkoti eskariksi, ja eskari puolestaan kouluksi.

Arki alkoi tympäistä rankasti, joten jotain oli pakko tehdä. Päätin, että lähden ainakin kokeilemaan vanhoja suosikkiharrastuksiani, voipa sitten ainakin sanoa että kokeiltu on. Lätkäharrastuksen uudelleenlämmittelyn lisäksi päätin mennä takaisin partioon. Olin ollut oikein innokas partiolainen koko peruskouluaikani, mutta yhdeksäsluokkalaisena tuo kuitenkin jäi, kun kasvoi ne muut kiinnostuksen aiheet melko tavalla.

Alun perin lupauduin vain tyttären sudenpentulauman johtajaksi. Kahden toimintavuoden jälkeen olin jo käynyt Partionjohtajakoulutuksen lisäksi varmaan viisi eri kurssia, toiminut kesäleirin johtajana sekä ollut mukana vaikka minkälaisessa varainkeruutapahtumassa. Kolmantena toimintavuotena lupauduin lippukunnanjohtajaksi. Olihan minulle jo aiemmin selvinnyt, että seurakunta on useimmiten se taho, joka rahoittaa partiotoimintaa. Mutta uuden pestin myötä tutustuin myös seurakunnan työntekijöihin – pappeihin, nuorisotyöntekijöihin, kirkkoherraankin. Olin kai aiemmin jonkin verran vierastanutkin uskon ihmisten kanssa keskustelemista – niin, ja minä kun pidän itseäni ennakkoluulottomana ihmisenä. Ja kappas, nämähän olivatkin ihan tavallisia mukavia tyyppejä! Ei syyllistäviä lauseita pakanalle, ei aatteen pakkosyöttöä, vaan iso panostus nuorisotyöhön. Ajatus kirkon jäseneksi palaamisesta alkoi itää.

Lopullinen päätös kypsyi viime syksyn aikana. Turvapaikanhakijoiden bussia ammuttiin raketeilla, vastaanottokeskuksiin tehtiin polttopulloiskuja, natsit ja odinit marssivat ja yleinen ilmapiiri kiristyi. Perheiden yhdistämisestä tehtiin turvapaikanhakijoille käytännössä mahdotonta. Enemmistö kansasta tuntui ainoastaan sulkevan silmänsä, ja ”En ole rasisti, mutta” –asenne kasvoi. Eikä pahinta ole muutamien pahojen ihmisten pahuus, vaan meidän ihan tavallisten ihmisten välinpitämättömyys. Vihapuhetta, nettiraivoa, nimimerkin takaa huutelua. Ehdotettiin jopa turvapaikanhakijoiden majoittamista metsään! Siinähän sitä sitten näppärästi integroidut kantaväestöön – teltassa keskellä pimeää metsää pakkaskelissä ja erossa perheestäsi ilman takeita tulevaisuudesta. Ja vaikka tuo kuulostaakin lähes partiolaisten talviretkeltä, niin tässä alkuperäisessä ideassa ei vaan ollut mitään huvittavaa.

Mitä kirkko tekee samaan aikaan? Tarjoaa suojaa paperittomille ihmisille. Soittaa kirkonkelloja Syyrian uhrien muistoksi ympäri maailmaa, joka päivä. Järjestää aterioita ja majoitusta asunnottomille. Eivät käännytä ovelta kastamattomia, tai muiden uskontokuntien jäseniä. Tarjoaa inhimillisyyttä ja uskaltaa toimia.

On niin helppo ummistaa silmänsä kaikelta – vaikka ei siitä niin kovin kauaa ole, kun Suomesta on paettu. Ja perin harva asunnottomistakaan on tilanteessa omasta tahdostaan. ”Jokaisen tulee huolehtia itse itsestään”, niin minäkin ajattelin joskus. Olen ylpeänä kääntänyt takkini tämänkin asian suhteen.

Oli päivänselvää, että liityin kirkon jengiin.

En kokenut korkeamman voiman kohtaamista, tai uskonnollista heräämistä. Tiedän kuitenkin sen, mistä löytyy apua sitä tarvitseville. Tiedän, missä on hyviä ihmisiä, jotka ovat oikealla asialla. Tiedän, että he tekevät työtä, jolla on tarkoitus.

Vai hetkinen – ehkä juuri tuo onkin sitä korkeampaa voimaa? Tajusinkohan juuri jotain suurempaa?

Iiro ”Igor” Mäkinen

Seikkailijajoukkueen johtaja

Lippukunnanjohtaja

Malmin Seurakunnan jäsen, alkaen 1.1.2017

Kuva: Mikael Niku

Ihmisenä ihmisten keskellä

Olin ensimmäistä kertaa lipaskerääjänä. Yhteensä neljä arkiaamupäivätuntia liivi päälläni, lipas kädessäni - ikään kuin jonkinlainen "hyväksytty" tarkkailijarooli ylläni.

Kerätessä ei oikein voi tehdä mitään muuta. Puhelin pysyy taskussa, neulepuikot ja netflix samoin kuin tiski- ja pyykkikasat jäävät kotiin odottamaan. Etukäteen mietin, tuleekohan aika pitkäksi. Mutta ei, aika kului nopeammin kuin olisin ikinä uskonut. En myöskään olisi uskonut, että Alkon kulmalla seisoskelemalla tulee samalla ihan vahingossa harjoittaneeksi nyt niin muodikasta mindfulnessia.

Minulla oli hyvää aikaa seurailla ihmisiä. Omiin ajatuksiin ei kovin syvälle voinut upota, sen verran usein joku tuli pudottamaan kolikoita lippaaseen, sanomaan ehkä muutaman sanan, joku kysymäänkin jotain. Ihmisiä kulki ohitseni, vanhempia pienten lasten kanssa, iäkkäämpiä pariskuntia, yksinäisiä, kiireisiä ja vähän rauhallisempia kulkijoita. Ajatuksissani seurasin heitä, mielessäni kävivät niin omat kotiäitivuodet kuin kuvitelmat tulevista eläkepäivistäkin. Mutta mikään ajatus ei jäänyt painamaan, kiertämään kehää, aiheuttanut ahdistusta tai iloakaan. Ne olivat olemassa, kulkivat lävitseni samaa tahtia kuin ihmiset kiiruhtivat kärryineen kauppaan. Arjen meditaatiota parhaimmillaan.

Toisena keräyspäivänä eräs nainen tuli luokseni. Tuli lähelle, katsoi silmiin ja sanoi: "God bless you", ja jatkoi matkaansa.

Lähtiessäni sen jälkeen kotiin minusta tuntui hyvältä. Ehkä koko hetkessä tai edes yhteisvastuukeräyksessä kyse ei lopulta olekaan antamisesta, ei rahan tai ajan lahjoittamisesta. Ehkä kyse onkin siunauksesta. Siunatuksi tulemisesta. Siunattuna, siunauksessa olemisesta.

 

Saila Hurme