Kirkko maisemassa

Olin asunut Viikissä nelisen vuotta, kun kirkko valmistui. Suhteeni Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon oli tuohon aikaan hyytävä kuin Viikin yli puhaltava pohjoistuuli pahimmillaan. Silti seurasin kirkon vähittäistä nousemista maisemaan etäisen kiinnostuneena kun lagottonarttuni kanssa teimme pitkiä lenkkejä Latokartanon poluilla.

Kovin tarkkaan en osannut pistää merkille, milloin kirkko avasi ovensa. Ei minulla ollut sinne mitään asiaa. Kaupassa käydessä ihailin kyllä kirkon paanuisia kylkiä, jotka vaihtoivat väriä sään, vuorokauden ja vuodenajan mukaan. Ehkä pistin merkille myös ensimmäiset harmaat säikeet käsittelemättömän puun vaaleassa pinnassa, mutta sisään en katsonut, en. En millään iljennyt ohi kulkiessa ruveta kurkkimaan kapoisista ikkunoista.

Tuli sitten päivä, jona kirkko pysäytti minut ja koirani. Se tapahtui etäisyyden päästä, kuljimme jossain kirkon eteläpuolisilla aukioilla. Oli sateista ja harmaata, paanut olivat jo saaneet useamman vuoden patinan pintaansa ja tummuivat sateessa lähes mustiksi. Silloin sen näin: Viikin kirkko kohoaa maisemasta kuin jättiläiskokoinen avattu kirja. Itse asiassa, kun tarkemmin katsoo, rakennus kaikkineen muistuttaa kahta kirjaa, isoa ja vähän pienempää. Pienempi opus seisoo ikään kuin ison kainalossa.

Olen aina ympäröinyt itseni kirjoilla. Kirjoilta olen tottunut saamaan iloa, lohdutusta, innoitusta ja ajatuksia. Muun muassa. Kirjat ovat onnistuneet taittamaan pois pahimman terän elämän tarjoamista riesoista, ja toisaalta ne ovat myös opettaneet katsomaan maailmaa ja itseäni tarkemmin kuin ehkä muuten olisin koskaan oppinut. Siksi tuntui omituiselta kulkea sitkeästi ohi kahdesta maisemaan juurtuneesta kirjasta. Kuin haaskaisi jotain.

Vuodet kuluivat. Edelleenkään en tiennyt, miltä kirkko näyttää sisältä. Edelleen kuljin kirkon ohi. Karsauteni kirkkoinstituutiota kohtaan oli kuitenkin kulunut pois ja tunsin itseni ainoastaan hiukan hölmöksi, kun en ollut tutustunut viikkiläisten yhteiseen tilaan ja sen tarjoomuksiin. Ujostuttikin. Kun viimein sain ähkimiseni ähkittyä, tilanne oli helposti korjattu: ei tarvittu kuin puhelinsoitto, ja kahvit Outi-papin kanssa tuli sovittua.

Kun kymmenen vuotta rakennuksen valmistumisen jälkeen vedin ensi kertaa auki kirkon kieltämättä hyvin raskaan oven, en voinut kuin ihastua arkkitehtuuriltaan valoisaan, avaraan ja kotoisan lämpimään tilaan. Sain kuulla arkkitehtien ajatuksista ja taivasta kohti kurottavista puista. Näen nekin, mutta kaikkein vahvimmin Viikin kirkko edelleen näyttäytyy minulle avattuna kirjana. Eteläpuolen puut ovat kasvaneet, urheiluhäkkien verkkoaita peittää osansa ja taloja on noussut lisää vaikeuttaen hahmottamista, mutta siellä se seisoo tukevasti tuulessa. Kävin katsomassa eilen viimeksi vaikken enää edes asu Viikissä.

Yhtenä päivänä kirkko sulautuu maiseman harmauteen, toisena sateen piiskaama tumma rakennusmassa hallitsee ympäristöään ja kolmantena vaalean puun valo loistaa soihdun lailla patinan läpi. Suosittelen tsekkaamaan, sisältä myös. Ja jos ei kirja avaudu yhdeltä kantilta, kannattaa vaihtaa asemaa ja tarkastella toisesta kulmasta.

Marjo Heiskanen, kirjailija

Aiemmin pianistina työskennellyt kirjoittaja asui pitkään Viikissä. Hänen viimeisin teoksensa musiikkiromaani Mustat koskettimet ilmestyi syksyllä 2017.