Miksi minä palasin?

Niin. Miksi 41-vuotias, melko tavallinen perheenisä palaa takaisin kirkon jäseneksi? Usein kai ajatellaan, että taustalla on joku kriisi, henkilökohtainen eksyminen tai uskonnollinen herääminen? Ehkä erikoisuuden tai erilaisuuden tavoittelu aikana, jolloin virta kirkosta on paremminkin ulospäin? Ehkä jopa vähän näitä kaikkia?

Mennään ajassa muutamia vuosia taaksepäin. Kirkon jäsenyys aikanaan jäi, koska se ei tuntunut tarpeelliselta. Olin hyvinkin vieraantunut seurakunnan asioista, eikä opiskeluaikojen ja työelämän käynnistämisen yhteydessä tapahtuneet toistuvat paikkakuntien vaihtumiset varsinaisesti juurruttaneet mihinkään. Enkä osannut kirkon jäsenyyttä kaivatakaan, puskin vaan menemään arjessa. Ensin vaimon kanssa kaksin, sitten kolmestaan lapsiperheenä. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Ajan kulumisen huomasi lähinnä siitä, että äitiysloma vaihtui hoitovapaaksi, hoitovapaa päiväkodiksi, päiväkoti eskariksi, ja eskari puolestaan kouluksi.

Arki alkoi tympäistä rankasti, joten jotain oli pakko tehdä. Päätin, että lähden ainakin kokeilemaan vanhoja suosikkiharrastuksiani, voipa sitten ainakin sanoa että kokeiltu on. Lätkäharrastuksen uudelleenlämmittelyn lisäksi päätin mennä takaisin partioon. Olin ollut oikein innokas partiolainen koko peruskouluaikani, mutta yhdeksäsluokkalaisena tuo kuitenkin jäi, kun kasvoi ne muut kiinnostuksen aiheet melko tavalla.

Alun perin lupauduin vain tyttären sudenpentulauman johtajaksi. Kahden toimintavuoden jälkeen olin jo käynyt Partionjohtajakoulutuksen lisäksi varmaan viisi eri kurssia, toiminut kesäleirin johtajana sekä ollut mukana vaikka minkälaisessa varainkeruutapahtumassa. Kolmantena toimintavuotena lupauduin lippukunnanjohtajaksi. Olihan minulle jo aiemmin selvinnyt, että seurakunta on useimmiten se taho, joka rahoittaa partiotoimintaa. Mutta uuden pestin myötä tutustuin myös seurakunnan työntekijöihin – pappeihin, nuorisotyöntekijöihin, kirkkoherraankin. Olin kai aiemmin jonkin verran vierastanutkin uskon ihmisten kanssa keskustelemista – niin, ja minä kun pidän itseäni ennakkoluulottomana ihmisenä. Ja kappas, nämähän olivatkin ihan tavallisia mukavia tyyppejä! Ei syyllistäviä lauseita pakanalle, ei aatteen pakkosyöttöä, vaan iso panostus nuorisotyöhön. Ajatus kirkon jäseneksi palaamisesta alkoi itää.

Lopullinen päätös kypsyi viime syksyn aikana. Turvapaikanhakijoiden bussia ammuttiin raketeilla, vastaanottokeskuksiin tehtiin polttopulloiskuja, natsit ja odinit marssivat ja yleinen ilmapiiri kiristyi. Perheiden yhdistämisestä tehtiin turvapaikanhakijoille käytännössä mahdotonta. Enemmistö kansasta tuntui ainoastaan sulkevan silmänsä, ja ”En ole rasisti, mutta” –asenne kasvoi. Eikä pahinta ole muutamien pahojen ihmisten pahuus, vaan meidän ihan tavallisten ihmisten välinpitämättömyys. Vihapuhetta, nettiraivoa, nimimerkin takaa huutelua. Ehdotettiin jopa turvapaikanhakijoiden majoittamista metsään! Siinähän sitä sitten näppärästi integroidut kantaväestöön – teltassa keskellä pimeää metsää pakkaskelissä ja erossa perheestäsi ilman takeita tulevaisuudesta. Ja vaikka tuo kuulostaakin lähes partiolaisten talviretkeltä, niin tässä alkuperäisessä ideassa ei vaan ollut mitään huvittavaa.

Mitä kirkko tekee samaan aikaan? Tarjoaa suojaa paperittomille ihmisille. Soittaa kirkonkelloja Syyrian uhrien muistoksi ympäri maailmaa, joka päivä. Järjestää aterioita ja majoitusta asunnottomille. Eivät käännytä ovelta kastamattomia, tai muiden uskontokuntien jäseniä. Tarjoaa inhimillisyyttä ja uskaltaa toimia.

On niin helppo ummistaa silmänsä kaikelta – vaikka ei siitä niin kovin kauaa ole, kun Suomesta on paettu. Ja perin harva asunnottomistakaan on tilanteessa omasta tahdostaan. ”Jokaisen tulee huolehtia itse itsestään”, niin minäkin ajattelin joskus. Olen ylpeänä kääntänyt takkini tämänkin asian suhteen.

Oli päivänselvää, että liityin kirkon jengiin.

En kokenut korkeamman voiman kohtaamista, tai uskonnollista heräämistä. Tiedän kuitenkin sen, mistä löytyy apua sitä tarvitseville. Tiedän, missä on hyviä ihmisiä, jotka ovat oikealla asialla. Tiedän, että he tekevät työtä, jolla on tarkoitus.

Vai hetkinen – ehkä juuri tuo onkin sitä korkeampaa voimaa? Tajusinkohan juuri jotain suurempaa?

Iiro ”Igor” Mäkinen

Seikkailijajoukkueen johtaja

Lippukunnanjohtaja

Malmin Seurakunnan jäsen, alkaen 1.1.2017

Kuva: Mikael Niku

Ihmisenä ihmisten keskellä

Olin ensimmäistä kertaa lipaskerääjänä. Yhteensä neljä arkiaamupäivätuntia liivi päälläni, lipas kädessäni - ikään kuin jonkinlainen "hyväksytty" tarkkailijarooli ylläni.

Kerätessä ei oikein voi tehdä mitään muuta. Puhelin pysyy taskussa, neulepuikot ja netflix samoin kuin tiski- ja pyykkikasat jäävät kotiin odottamaan. Etukäteen mietin, tuleekohan aika pitkäksi. Mutta ei, aika kului nopeammin kuin olisin ikinä uskonut. En myöskään olisi uskonut, että Alkon kulmalla seisoskelemalla tulee samalla ihan vahingossa harjoittaneeksi nyt niin muodikasta mindfulnessia.

Minulla oli hyvää aikaa seurailla ihmisiä. Omiin ajatuksiin ei kovin syvälle voinut upota, sen verran usein joku tuli pudottamaan kolikoita lippaaseen, sanomaan ehkä muutaman sanan, joku kysymäänkin jotain. Ihmisiä kulki ohitseni, vanhempia pienten lasten kanssa, iäkkäämpiä pariskuntia, yksinäisiä, kiireisiä ja vähän rauhallisempia kulkijoita. Ajatuksissani seurasin heitä, mielessäni kävivät niin omat kotiäitivuodet kuin kuvitelmat tulevista eläkepäivistäkin. Mutta mikään ajatus ei jäänyt painamaan, kiertämään kehää, aiheuttanut ahdistusta tai iloakaan. Ne olivat olemassa, kulkivat lävitseni samaa tahtia kuin ihmiset kiiruhtivat kärryineen kauppaan. Arjen meditaatiota parhaimmillaan.

Toisena keräyspäivänä eräs nainen tuli luokseni. Tuli lähelle, katsoi silmiin ja sanoi: "God bless you", ja jatkoi matkaansa.

Lähtiessäni sen jälkeen kotiin minusta tuntui hyvältä. Ehkä koko hetkessä tai edes yhteisvastuukeräyksessä kyse ei lopulta olekaan antamisesta, ei rahan tai ajan lahjoittamisesta. Ehkä kyse onkin siunauksesta. Siunatuksi tulemisesta. Siunattuna, siunauksessa olemisesta.

 

Saila Hurme