Olen turkoosi talvi/ Olen koira, joka osaa spagaatin/ Olen mandariini hotellin lattialla/ Olen orvokin tuoksu ja linnunlaulu/ Olen tietokone keskellä New Yorkia/ Minä muiden joukossa/ Erilainen, samanlainen, samanarvoinen
Runo ilmestyi eetteriin suunnilleen samoihin aikoihin, kun eduskuntavaalien herättämä digiverkkoja riivannut kupla-keskustelu (”tämä ei ole minun Suomeni!”) vielä jaksoi kiinnostaa sitä viimeistäkin nettikolumnistia. Yllättävän paljon ihmiset jaksoivat meuhkata omasta viiteryhmästään, ”meidän” ajatusmaailmasta sekä erityisesti ”niistä muista”, jotka eivät tunnu ymmärtävän mitään niistä ”meille” tärkeistä oikeista asioista.
Sosiaalinen identiteetti on siitä mielenkiintoinen asia, että se tuntuu aina rakentuvan vastakkainasettelujen varaan, kuten vaalien alla tuli vahvasti todistettua. Ei voi olla ”meitä” ilman ”toista”. Ihmisyhteisöt eivät tunnetussa historiassa ole suinkaan rakentuneet rakkauden, solidaarisuuden ja toisten arvostamisen varaan, vaan epäluulolle, vihamielisyydelle ja erilaisten ryhmien välisille jännitteille. Moni kokee, että erityisesti uskonnot todistavat tätä totuutta lähes päivittäin ympäri maailmaa. Puhutaan rakkaudesta ja vainotaan toisinajattelijoita. Ihmiskunnan normaalitila vaikuttaa olevan konflikti.
Sama asetelma löytyy myös Raamatusta. Esimerkiksi Paavalin kirjeet vilisevät viittauksia kristinuskon sisäisten ryhmittymien välisiin valtataisteluihin, joissa oli kyse oikeudesta määritellä kenen kupla on se oikea. Kuka tunnustaa oikeata uskoa oikealla tavalla ja kuka ei. Vaarallisella tiellä liikutaan, jos nämä kirjoitukset otetaan sellaisenaan moraalisina esimerkkeinä, eikä nähdä niiden paljastamaa raadollista ja tuomitsevaa ihmisyyttä.
Edelleen ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, vaikuttaa koskevan vain ajatusmaailmaltaan lähimpänä ”meitä” olevia ihmisiä. ”Yhdentekevää, oletko vasemmistolainen vai oikeistolainen, homo vai hetero, mies vai nainen, sillä meidän vastustajinamme te kaikki olette yksi”, julistaa 2000-luvun ihminen omasta poterostaan. Jokaisen on syytä ymmärtää, että yhteiskunnassa valtaapitävät määrittelevät mikä on poikkeavaa ja leimaavat erilaisuuden edustajat. Tässä on kyse vallasta, tai erilaisten marginaaliryhmien kohdalla sen puutteesta, ei minkäänlaisesta universaalista ja objektiivisesta totuudesta.
Pysähdytään hetkeksi ja kysytään itseltämme: missä ”meidän” ja ”niiden muiden” välinen raja kulkee omassa elämässämme? Mihin ”me” viemme tuomitsevia asenteita ja syrjiviä rakenteita? Missä emme enää kohtaa toisiamme jaetun ihmisyyden edustajina, vaan sisäpiirinä ja ulkopuolisina? Siinä kohdassa, jossa vastaan tulee puhdas toiseus, pelkoa ja vihamielisyyttä, kulkee tällä hetkellä lähimmäisenrakkauden raja omassa pikku kuplassamme. Mutta nyt kun on jo todettu, että koko kupla-keskustelu on niin last season, niin mitäs jos otettaisiin Veeran runo todesta ja puhkotaan koko pallo.
-Mikko Kurenlahti, viikkiläinen ekoteologiaan ja sosiaalitieteelliseen raamatuntulkintaan erikoistunut teologi
