Niin. Miksi 41-vuotias, melko tavallinen perheenisä palaa
takaisin kirkon jäseneksi? Usein kai ajatellaan, että taustalla on joku kriisi,
henkilökohtainen eksyminen tai uskonnollinen herääminen? Ehkä erikoisuuden tai
erilaisuuden tavoittelu aikana, jolloin virta kirkosta on paremminkin ulospäin?
Ehkä jopa vähän näitä kaikkia?
Mennään ajassa muutamia vuosia taaksepäin. Kirkon jäsenyys
aikanaan jäi, koska se ei tuntunut tarpeelliselta. Olin hyvinkin vieraantunut
seurakunnan asioista, eikä opiskeluaikojen ja työelämän käynnistämisen
yhteydessä tapahtuneet toistuvat paikkakuntien vaihtumiset varsinaisesti
juurruttaneet mihinkään. Enkä osannut kirkon jäsenyyttä kaivatakaan, puskin vaan
menemään arjessa. Ensin vaimon kanssa kaksin, sitten kolmestaan lapsiperheenä.
Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Ajan kulumisen huomasi
lähinnä siitä, että äitiysloma vaihtui hoitovapaaksi, hoitovapaa päiväkodiksi, päiväkoti
eskariksi, ja eskari puolestaan kouluksi.
Arki alkoi tympäistä rankasti, joten jotain oli pakko tehdä.
Päätin, että lähden ainakin kokeilemaan vanhoja suosikkiharrastuksiani, voipa
sitten ainakin sanoa että kokeiltu on. Lätkäharrastuksen uudelleenlämmittelyn
lisäksi päätin mennä takaisin partioon. Olin ollut oikein innokas partiolainen
koko peruskouluaikani, mutta yhdeksäsluokkalaisena tuo kuitenkin jäi, kun
kasvoi ne muut kiinnostuksen aiheet melko tavalla.
Alun perin lupauduin vain tyttären sudenpentulauman
johtajaksi. Kahden toimintavuoden jälkeen olin jo käynyt Partionjohtajakoulutuksen
lisäksi varmaan viisi eri kurssia, toiminut kesäleirin johtajana sekä ollut
mukana vaikka minkälaisessa varainkeruutapahtumassa. Kolmantena toimintavuotena
lupauduin lippukunnanjohtajaksi. Olihan minulle jo aiemmin selvinnyt, että
seurakunta on useimmiten se taho, joka rahoittaa partiotoimintaa. Mutta uuden
pestin myötä tutustuin myös seurakunnan työntekijöihin – pappeihin, nuorisotyöntekijöihin,
kirkkoherraankin. Olin kai aiemmin jonkin verran vierastanutkin uskon ihmisten
kanssa keskustelemista – niin, ja minä kun pidän itseäni ennakkoluulottomana
ihmisenä. Ja kappas, nämähän olivatkin ihan tavallisia mukavia tyyppejä! Ei
syyllistäviä lauseita pakanalle, ei aatteen pakkosyöttöä, vaan iso panostus
nuorisotyöhön. Ajatus kirkon jäseneksi palaamisesta alkoi itää.
Lopullinen päätös kypsyi viime syksyn aikana.
Turvapaikanhakijoiden bussia ammuttiin raketeilla, vastaanottokeskuksiin
tehtiin polttopulloiskuja, natsit ja odinit marssivat ja yleinen ilmapiiri
kiristyi. Perheiden yhdistämisestä tehtiin turvapaikanhakijoille käytännössä
mahdotonta. Enemmistö kansasta tuntui ainoastaan sulkevan silmänsä, ja ”En ole
rasisti, mutta” –asenne kasvoi. Eikä pahinta ole muutamien pahojen ihmisten
pahuus, vaan meidän ihan tavallisten ihmisten välinpitämättömyys. Vihapuhetta,
nettiraivoa, nimimerkin takaa huutelua. Ehdotettiin jopa turvapaikanhakijoiden
majoittamista metsään! Siinähän sitä sitten näppärästi integroidut
kantaväestöön – teltassa keskellä pimeää metsää pakkaskelissä ja erossa perheestäsi
ilman takeita tulevaisuudesta. Ja vaikka tuo kuulostaakin lähes partiolaisten
talviretkeltä, niin tässä alkuperäisessä ideassa ei vaan ollut mitään
huvittavaa.
Mitä kirkko tekee samaan aikaan? Tarjoaa suojaa
paperittomille ihmisille. Soittaa kirkonkelloja Syyrian uhrien muistoksi ympäri
maailmaa, joka päivä. Järjestää aterioita ja majoitusta asunnottomille. Eivät
käännytä ovelta kastamattomia, tai muiden uskontokuntien jäseniä. Tarjoaa
inhimillisyyttä ja uskaltaa toimia.
On niin helppo ummistaa silmänsä kaikelta – vaikka ei siitä
niin kovin kauaa ole, kun Suomesta on paettu. Ja perin harva asunnottomistakaan
on tilanteessa omasta tahdostaan. ”Jokaisen tulee huolehtia itse itsestään”,
niin minäkin ajattelin joskus. Olen ylpeänä kääntänyt takkini tämänkin asian
suhteen.
Oli päivänselvää, että liityin kirkon jengiin.
En kokenut korkeamman voiman kohtaamista, tai uskonnollista
heräämistä. Tiedän kuitenkin sen, mistä löytyy apua sitä tarvitseville. Tiedän,
missä on hyviä ihmisiä, jotka ovat oikealla asialla. Tiedän, että he tekevät
työtä, jolla on tarkoitus.
Vai hetkinen – ehkä juuri tuo onkin sitä korkeampaa voimaa? Tajusinkohan juuri jotain
suurempaa?
Iiro ”Igor” Mäkinen
Seikkailijajoukkueen johtaja
Lippukunnanjohtaja
Malmin Seurakunnan jäsen, alkaen 1.1.2017
Kuva: Mikael Niku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti