Kerätessä ei oikein voi tehdä mitään muuta. Puhelin pysyy taskussa, neulepuikot ja netflix samoin kuin tiski- ja pyykkikasat jäävät kotiin odottamaan. Etukäteen mietin, tuleekohan aika pitkäksi. Mutta ei, aika kului nopeammin kuin olisin ikinä uskonut. En myöskään olisi uskonut, että Alkon kulmalla seisoskelemalla tulee samalla ihan vahingossa harjoittaneeksi nyt niin muodikasta mindfulnessia.
Minulla oli hyvää aikaa seurailla ihmisiä. Omiin ajatuksiin ei kovin syvälle voinut upota, sen verran usein joku tuli pudottamaan kolikoita lippaaseen, sanomaan ehkä muutaman sanan, joku kysymäänkin jotain. Ihmisiä kulki ohitseni, vanhempia pienten lasten kanssa, iäkkäämpiä pariskuntia, yksinäisiä, kiireisiä ja vähän rauhallisempia kulkijoita. Ajatuksissani seurasin heitä, mielessäni kävivät niin omat kotiäitivuodet kuin kuvitelmat tulevista eläkepäivistäkin. Mutta mikään ajatus ei jäänyt painamaan, kiertämään kehää, aiheuttanut ahdistusta tai iloakaan. Ne olivat olemassa, kulkivat lävitseni samaa tahtia kuin ihmiset kiiruhtivat kärryineen kauppaan. Arjen meditaatiota parhaimmillaan.
Toisena keräyspäivänä eräs nainen tuli luokseni. Tuli lähelle, katsoi silmiin ja sanoi: "God bless you", ja jatkoi matkaansa.
Lähtiessäni sen jälkeen kotiin minusta tuntui hyvältä. Ehkä koko hetkessä tai edes yhteisvastuukeräyksessä kyse ei lopulta olekaan antamisesta, ei rahan tai ajan lahjoittamisesta. Ehkä kyse onkin siunauksesta. Siunatuksi tulemisesta. Siunattuna, siunauksessa olemisesta.
Saila Hurme
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti