Viikin kirkolla on vilkasta. Kuorolaiset ja muskariperheet,
iltapäiväkerho, rukous- ja missiopiirit, päivä- ja perhekerhot, iltaruoka,
kouluikäisten kerhot, konsertit, teemalliset teehetket, raamattuopintopiiri ja
monenlaiset kokoontumiset tuovat viikkiläisiä ja lähiseutujen asukkaita
kirkolle säännöllisesti ja satunnaisesti. Kun verotulojen vähetessä kirkon
tiloja suljetaan, ei Viikissä tarvitse pelätä kirkon menetystä, ei ainakaan,
jos luopumispäätöksissä käytetään kriteerinä käyttöastetta. Kirkolla on välillä
niin täyttä, että tilaa yksityiseen keskusteluun on vaikea löytää. Hyvä niin.
Seurakunnan toiminnan ydin on pyhä messu. Siinä missä
oletusarvo on, että viikolla erilaisiin piireihin kokoontuisivat sunnuntaisin
yhteen ja samaan jumalanpalvelukseen, ei ole syytä arvottaa sitä, etteivät
kaikki näin tee. Messussa on yleensä viidestäkymmenestä seitsemäänkymmeneen
seurakuntalaista, perhemessuissa toki reilusti enemmän. Tämä on pieni osa
niistä ihmisistä, jotka käyvät kirkolla viikolla. ”On vain niin paljon helpompi
sunnuntaiaamuna laittaa radio päälle”, selittää eräs pienten lasten äiti, ja
jatkaa pohtien ”mutta siinä jää pois se yhteisö”. Kerron, että silloin, kun ei
vietetä perhemessua, on lapsille kuitenkin kastekappelissa pöytä
värityskuvineen ja kynineen ja leluja, jotta hiljaa liikkumatta istumiseen
kyllästyvät lapsetkin viihtyisivät.
Meidän messujärjestyksessämme ensimmäinen pääosa on saanut
nimen ”johdanto”. Englanniksi sanottaisiin ”gathering”, kokoontuminen. Messussa
eri elämänvaiheitta elävät, eri-ikäiset, erilaiset kristityt erilaisine
mielipiteineen ja mieltymyksineen kokoontuvat tullakseen Jumalan palveltaviksi,
saamaan arkeensa vahvistusta, kokemaan keskinäistä yhteyttä. Hänkin, joka tulee
hakemaan hetkeä, jona saa istua rauhassa ottamatta kontaktia vierustoveriin, ei
ole yksin vaan osa yhteisöä, yhteen tullutta seurakuntaa. Uudelle kävijälle vähitellen
ensin monimutkaiselta tuntuva messujärjestys ja liturgia alkavat elää ja
siirtyä lihasmuistiin. Se alussa kaikkein tavoittamaton saattaa tulla kaikkein
tärkeimmäksi.
Joku arkailee, ettei osaa seistä ja istua oikeaan aikaan, ei
osaa lausua tai laulaa oikeita säkeitä. Messu ei kuitenkaan ole näytelmä vaan
elämää. Siihen mahtuu opetteleminen, myöhästeleminen, erehtyminenkin myös
messun toimittajien, ammattilaisten taholta. Messua ei suoriteta, se eletään,
keskenämme ja Kaikkivaltiaan läsnäolossa. Olemme koolla rukoilemassa ja
hiljentymässä, oman äärellisyytemme tunnustaen ja äärettömyyttä aavistaen.
Lopulta se, mikä on merkityksellistä, on seurakunnan oleminen rukouksessa
sunnuntaisin kymmeneltä ja torstai-iltaisin puoli kuudelta riippumatta siitä, kuka
ja kuinka moni on kirkossa paikalla. Seurakunta on rukouksessa silloinkin kun
Sinä olet samaan aikaan kotona, töissä tai matkalla.
Viikkiläiset kertovat usein kuuluvansa Viikin seurakuntaan,
jota virallisesti ei ole olemassa. Ei kuitenkaan voi kieltää ilmaisemista asiaa
noin, koska kirkon jäsenyyteen identifioidutaan kotikirkon kautta.
Organisaatiouudistuksessa tämä on tunnustettu, ja nyt kun Malmin seurakunnassa
on seurakuntapiirien sijaan kolme aluetta, eteläisen alueen toiminta
järjestäytyy kotikirkkojen, Viikin ja Pihlajamäen kautta. Viikin tutut
työntekijät Petri, Outi, Marjasisko, Tarja, Murre, Margit, Mervi, Jenni, Kirsti
ja Raija ovat saaneet joukkoonsa myös Sofian, Niinan, Minna-Liisan ja Arjan,
joista kolme viimeistä työskentelee myös muilla seurakuntamme kirkoilla. Pihlajamäen
kirkon papit toimittavat välillä Viikin kirkon messuja. He ovat kuitenkin
samalla tavalla yhteisömme jäseniä kuin kaikki viikkiläiset – ja kirkkoomme
muuten kiintyneet.
Nähdään messussa ja muualla!
Outi Lantto
Viikin kirkon pappi
