KOTIKIRKKONI I

Seurakunnat tekevät monipuolista nuorisotyötä. Tällaista on taustayhteisönä toimiminen partiolippukunnille. Minä jouduin kokemaan ensin 1952, miten partioon sai jonottaa, ja vasta seuraava syksynä avautui pääsy Ruskeasuolla Töölön Nuotioveikkojen toimintaan Töölön srk:n vuokraamiin kerhotiloihin. Kokoustila jäi meille lyhytaikaiseksi, sillä partiolaiset pääsivät vuoden 1954 alussa muuttamaan vasta valmistuneeseen Meilahden kirkkoon.

Kirkko vihittiin käyttöön heti helmikuussa, ja sain olla juhlassa kolkkapoikien edustajana parven vanhimpana. Siitä alkaen Meilahden kirkosta tuli kotikirkkoni 25 vuodeksi. Partiolaisille uskottiin tehtäviä vastineeksi saamillemme tiloille. Viiden vuoden jaksoissa etenin vartionjohtajaksi mm. vastaamaan kerran kuussa kolehdin kannosta sunnuntaiaamuisin, ja luottamukseen kuului myös kolehtivarojen laskeminen. Sitten olinkin jo 20-vuotiaana lippukunnanjohtaja, ja vuoden 1970 srk-vaaleissa tulin valituksi uuteen kirkkoneuvostoon (sittemmin srk-neuvosto).

Meilahden kirkko oli rakennettu ainutlaatuisesti niin, että yhteisiin tiloihin tuli myös ruotsinkielisen Tomas-seurakunta. Me suomalaiset kuuluimme vuoden 1956 alkuun Töölön seurakuntaan, kunnes aloitti uusi Meilahden seurakunta. Sitä johti vt. kirkkoherrana kaksikielinen Geo Böckerman, joka oli pappi ja urkutaiteilija samassa persoonassa. Kirkkoherran vaalin voitti 1957 Porvoon suomalaisen seurakunnan vastaavasta virasta siirtynyt Erkki Niinivaara.

Hän oli arvostettu, hiukan kiisteltykin persoona Suomen kirkossa. Vielä tärkeämpi opastaja minulle olikin sisarlippukuntamme Viestityttöjen lippukunnanjohtaja Dagmar Pantio. Daggiksen ansiosta pojatkin joutuivat ehkä normaalia enemmän osallistumaan myös seurakunnallisen kasvatukseen. Dagmar ”Hyrrä” oli minua 40 vuotta vanhempi, mutta ehdimme johtaa kollegoina joukkojamme neljä vuotta, kunnes hän seurakuntaneuvoksen arvonimen saatuaan luopui ikätoverieni hyväksi.

Yhdessä hänen kanssaan täydensimme partiolaisten panosta Meilahden hallinnossa perustamalla 1970 Partiolaisten valitsijayhdistyksen vaaleihin. Se toimi menestyksekkäästi yli 30 vuotta ja olimme alkuun itse Hyrrän johdolla kärkiehdokkaita ”Meikussa”.

Niinivaara jäi eläkkeelle 15 vuoden jälkeen, ja seuraajaksi kappalaisen virasta noussut hallintomies Tapio Haikarinen johti seurakuntaa yhtä pitkän rupeaman. Hänen työuransa jäi kesken ja päättyi siunaukseen oman kirkon alttarilla. Meilahdessa ehti toimia useita monipuolisesti lahjakkaita pappeja. Korkeimmalle kipusi seurakuntapappi (68-73) Mikko Heikka, joka oli kanssani saman vuoden väkeä ja nousi Espoon piispaksi.

Hienon 10-vuotisen uran teki myös kanttoriurkuri Ilkka ”Tanelin poika” Kuusisto. Kun hän lähti isänsä jalanjäjiltä maallisemman musiikin pariin Helsingin Kaupunginteatterin kapellimestariksi 1972 ja sittemmin Kansallisoopperan johtajaksi, päätimme ensin virkavapaata myöntämällä antaa hänelle paluumahdollisuuden. Samoihin aikoihin syntyivät viulistipojat Jaakko ja Pekka, eikä paluusta ollut puhetta. Tilalle valitsimme lahjakkaan urkurin ja kuoronjohtajan Ilmo Riihimäen, jonka Marjukka-vaimo on vielä kuulumpi suurelle yleisölle.

Partiolaisuus on yhä valttia Meilahdessa: Viestitytöt oli Suomen suurin ja Nuotioveikot Helsingin paras 60-luvulla. Seurakunta joutui vuokraamaan pojille lisätilana ”kolon” Pihlajatieltä. Se on käytössä yhä 50 vuotta myöhemmin. Tämän taustayhteisömme, Meilahden kirkon, jatkuvan kädenojennuksen saimme ilolla todeta tänä vuonna, kun kirjoitimme lippukuntiemme yhteisen 75-vuotishistoriikin ”Samassa veneessä”.

Timo Huotinen, Viikin piirineuvoston jäsen ja entinen varapuheenjohtaja 2003-

VALTAKUNTA KESKELLÄMME

Johannes Kastajan, 3. adventtisunnuntain raamatullisen keskushenkilön, julistuksen keskiössä oli taivasten valtakunnan odotus. Johannes eli kuten opetti. Hän vetäytyi Juudean erämaahan, pukeutui yksinkertaisesti, kannatti askeettista elämäntapaa ja ankaraa paastoamista ja julisti kanssaihmisilleen katumuksen tarvetta sekä syntien anteeksiantamista. Omat opetuslapsensa hän ohjasi seuraamaan Jeesusta ymmärtäessään, että tämä tuli täyttämään sen, mistä Johannes oli puhunut: taivasten valtakunta oli murtautumassa maailmaan. Jeesuksen myötä Jumalan valtakunta oli saapunut meidän keskellemme. Profeetoista viimeinen oli täyttänyt tehtävänsä ja ilmoitusten aika oli ohi.

Oliko kaikki nyt siis hyvin? Jumalan valtakunta saapui, profeettojen puheet osoittautuivat oikeiksi ja kaikki ihmisten ongelmat oli ratkaistu? Voisiko Johannes vihdoin huokaista helpotuksesta, istahtaa aavikon kivelle lepäämään ja katsella rauhassa, kun uuden päivän aurinko nousisi horisontista? Ei. Johannekselta riistettiin vapaus ja lopulta hän menetti väkivaltaisesti henkensä. Jeesus ja hänen seuraajansa otettiin jatkuvasti vastaan vihamielisesti tai heidät torjuttiin täysin. Ihmiskunnan pelastajan kohtalona oli kärsiä armoton häpeäkuolema. Johannes ja Jeesus kohtasivat koko toimintansa ajan väkivaltaista vastustusta.

Matteuksen evankeliumissa Jeesus toteaa: ”Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen” (Mt. 11:12). Alkutekstissä väkivallan ja Jumalan valtakunnan suhde on selvästi korostuneempi kuin nykyisessä suomennoksessa. Johanneksen hartaasti odottama taivasten valtakunta, kaikesta suuruudestaan huolimatta, onkin vihan ja vastarinnan kohteena, pahoinpideltynä ja ihmisten maahan tallaamana. Väkivaltaiset ihmiset yrittävät jatkuvasti temmata, ryöstää, sen itselleen. Valtakunta, jonka odotettiin tarkoittavan yksiselitteistä voittoa ja vapautusta, asettuukin sorretun ja kärsivän asemaan. Jo Johanneksen päivistä asti, kärsimys on ollut niiden osa, jotka valtakuntaan osallistuvat.

Väkivalloin Jumalan valtakuntaa itselleen havittelevat ovat vahva kontrasti sille ihmisjoukolle, jolle valtakunta Jeesuksen mukaan on osoitettu: hengessään köyhille, murheellisille, niille, jotka toisia armahtavat. Rauhantekijöille, jotka saavat Jumalan lapsen nimen. Kärsimyksen yhteys valtakunnan ydinolemukseen näkyy myös siinä, miten Jumalan valtakunta näyttäytyi Jeesuksen toiminnassa: sokeat saivat näkönsä takaisin, rammat kävelivät, spitaaliset puhdistuivat, kuurot kuulivat, kuolleet herätettiin eloon ja köyhille julistettiin ilosanomaa. Yhteiskunnan alistetuimmat astuivat sisään juhlapaikkaan, jonka ovella Johannes oli seisonut ja ohjannut ihmisiä käymään peremmälle.

Uusin testamentti-kirjassaan Terho Pursiainen toteaa, että Jumalan valtakunnassa on suurelta osin kyse Jumalan ihmiskunnasta. Pursiainen ei ajattele, että kyseessä olisi jostain muualta saapuva toinen todellisuus, tuonpuoleisuus, vaan tulkitsee kyseessä olevan tuntemamme maailma uudistettuna sellaiseksi kuin sen tulisi olla. Tästä syystä puhe Jumalan valtakunnasta liittyy kiinteästi siihen, mitä maailmassamme tapahtuu. Näin joulun kynnyksellä, Jeesuksen syntymäjuhlan lähestyessä, on meidän syytä kysyä: millaiseen maailmaan Jeesus Nasaretilainen 2000 vuotta sitten syntyi? Maailmaan, jossa rikkaat ja hyväosaiset nautiskelivat omasta loistostaan, päivittelivät erinomaisuuttaan ja Johanneksen kaltaiset oikeudenmukaisuuden julistajat, toisinajattelijat, suljettiin vankilaan ja tuomittiin kuolemaan. Entä nykyään? Millaiseen maailmaan Jeesus meidän sydämissämme tänä jouluna syntyy?

Nykymaailmassa ihmisten ja luomakunnan kokema kärsimys muodostaa meitä kaikkia koskettavan orjuuttavan järjestelmän, joka kattaa koko tuntemamme maailman. Vähänkään laajemmasta kuvakulmasta meidänkin länsimainen hyvinvointimme näyttäytyy globaalina pahoinvointina. Evankeliumin radikaali yhteiskunnallisuus ja sen julistama vapautusprosessi ovat yhä edelleen ajankohtaisia. Miten Jumalan valtakunta näyttäytyy meidän elämässämme? Makaako se edelleen pahoinpideltynä, väkivallan ja ivan kohteena? Osaammeko pysähtyä, katsoa ympärillemme ja osoittaa todellista, uutta elämää luovaa katumusta? Sen sijaan, että tyytyisimme jakamaan leipää köyhille, osaammeko kysyä: miksi köyhällä ei ole ruokaa? Miksi meille kasvatetun ruuan jäljiltä maaperä ei enää tuota satoa? Miksi olemme niin suurella innolla tuhoamassa ainoaa tuntemaamme kotia kosmoksessa? Miksi me emme toimi toisin?

Kärsimyksen edessä moni haluaisi pysyä syrjässä ja valita sivustakatsojan roolin. Kirkon ympäristöpäivillä ympäristöaktivisti Sini Saarela totesi, että Suomessa tunnutaan arvostavan puolueettomuutta, eikä ymmärretä, että tämä samalla tarkoittaa hiljaista hyväksyntää. Jokainen meistä osallistuu huomisen rakentamiseen, kukin tavallaan. Jokainen tekomme on suhteessa Jumalan valtakuntaan. Joko kurotamme sitä kohti tai tallomme sitä yhä syvemmälle maahan. Joko asetamme esteitä ihmisten ja Kristuksen välille tai poistamme niitä. Joko suhtaudumme kärsimykseen Jeesuksen ja opetuslasten esimerkin mukaisesti Jumalan toimintakutsuna tai käännämme selkämme ja annamme pahan toimia. Jumalan valtakunta on Jeesuksen julistuksen ja kohtalon meille avaama mahdollisuus tunnustaa rikkinäinen ihmisyytemme ja luottaa Kristuksessa myönnettyyn pelastukseen. Mahdollisuus, jolle voimme avautua ja löytää toisemme ja Jumalamme. Elää valtakunnassa, jossa suurinta ei olekaan valta, vaan palveleminen.

- Mikko Kurenlahti, viikkiläinen väkivallan problematiikkaan ja ekoteologiaan erikoistunut teologian opiskelija

KUOKKAVIERAS SYNTYMÄPÄIVÄKESTEISSÄ

Kari Suomalainen toimi Helsingin Sanomien poliittisena pilapiirtäjänä vuosina 1950-1991. Vuonna 2009 järjestettiin yleisöäänestys kaikkien aikojen Kari-piirroksesta. Kilpailun voitti ylivoimaisesti ”Joulukatu eli kuokkavieras syntymäpäiväkesteissä”. Joulukatu piirros on vuodelta 1954. Kuvassa Jeesus seisoo kerjäämässä Helsingin joulukadulla.

Joulukatu-kuvan syntyhistoriasta Kari on kertonut kuinka hän juuri joulun alla törmäsi näyttelijä Tarmo Manniin ja siinä jouluhyörinää katsellessaan he miettivät, mitä Jeesus mahtaisi tuumia kaupungin joulukiireestä. Kari ideoi piirrosta, jossa Jeesus seisoisi keskellä Helsingin joulukatua kerjäämässä, mutta Manni väitti, ettei Kari uskalla tarjota piirrosta julkaistavaksi. "Katso huomisen lehdestä", uhosi Kari ja lähti toteuttamaan ideaansa.

1. adventtisunnuntaista alkaa uusi kirkkovuosi. Sinänsä hupaisaa on, että Helsingissä joulukatu on jo vuosia avattu kirkkovuoden viimeisenä sunnuntaina, tuomiosunnuntaina, viikkoa ennen adventin alkamista. Ensimmäisen adventtisunnuntain jälkeisestä maanantaista on vanhastaan alkanut jouluaattoon asti kestänyt adventtipaasto, jota kutsutaan myös pieneksi paastoksi erotuksena pääsiäistä edeltävästä suuresta paastosta.

Paastoaminen on valmistautumista Jeesuksen syntymäjuhlaan. Jouluna Jumala syntyi ihmiseksi tähän meidän ihmisten maailmaan. Suuresta tuli pieni. Rikkaasta köyhä. Adventtipaasto ei tarkoita vain ulkonaista, tietyistä ruuista kieltäytymistä. Se voi olla myös jostain muusta asiasta luopumista joka sitoo ja kahlitsee näkemästä mikä tässä elämässä on tärkeää ja tavoittelemisen arvoista. Adventin kynnyksellä, huokaan hyvin syöneen, kaikenlaisen paastoamisen laiminlyöneen papin hiljaisen huokauksen - kunpa Jeesus ei tänä jouluna katoaisi minulta joulukadun vilinään!

PS! Viikin kirkon blogi alkaa ilmestyä tästä 1. adventtisunnuntaista alkaen kahden viikon välein.

Petri Jukanen