Kuin kotiin olisin tullut

Pala nousee kurkkuuni, kyyneleet tulvivat silmiini. Eron hetki Rovaniemellä on haikea. Jätän työni, työkaverini ja kotiseutuni aloittaakseni uuden elämänvaiheen eläkeläisenä Helsingissä. Pelottaa.

Läksiäisissäni olen kuin Niagaran putous, mutta päällimmäinen tunne on kiitollisuus. Olen onnekas ihminen. Sain tehdä työtä, josta haaveilin jo lukiolaisena. Halusin kummisetäni esimerkin innoittamana toimittajaksi, koska kuvittelin kirjoittamalla voivani parantaa maailmaa yhdessä toisten kanssa.

Emme pystyneet sankaritekoihin, mutta toimittajan ja uutispäällikön tehtävät maakuntalehdessä olivat  hieno näköalapaikka suomalaiseen yhteiskuntaan ja pohjoiseen elämänmuotoon. Seurasin päättäjien toimia kuin haukka, mutta suurimman vaikutuksen tekivät tavalliset ihmiset ja heidän tarinansa.

Palasimme aikoinaan etelästä Lappiin jäädäksemme  loppuiäksemme pohjoiseen, mutta silti olin valmis jättämään kaiken. Kauniin kodin Kemijoen rannalla, viihtyisän Rovaniemen ja rakkaat ystävät ja sukulaiset. Kaamoksen sinen ja kevään hankikelit. Kesäyön valon.

Miksi tein sen? Miksi riuhtaisin itseni irti juuriltani samalla, kun jätin työni. Rakkaus on ihmeellinen voima. Tyttärenpoika ja -tytär vetivät megamagneettien tavoin mieheni ja minut Helsinkiin. Halusimme ja haluamme jakaa elämämme lapsenlastemme kanssa. En silti pidä itseäni yhtään parempana ihmisenä kuin on isoäiti, joka jälkikasvun paijaamisen sijasta valitsee maailmanympärysmatkan. Jokainen tekee omat valintansa. Se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle.

Olen nyt opetellut eläkkeellä oloa puolitoista vuotta. En kaipaa enää töihin, mutta toisinaan yhä ikävöin työkavereitani ja yhdessä tekemisen meininkiä. Yksi kaipuun hetki yhteisöön kuulumisesta johdatti minut Viikin kirkkoon, kun uusille viikkiläisille kiiri kutsu keskiviikon iltaruoalle. Kuin kotiin olisin tullut. Viikin kirkon työntekijät ja vapaaehtoistehtävissä kohtaamani seurakuntalaiset ottivat tulokkaan vastaan kuin pitkältä matkalta palanneen perheenjäsenen. 

Lapsenlapseni ovat edelleen etusijalla ajankäytössäni, joten en ole sitoutunut paljon aikaa vieviin vapaaehtoistehtäviin. Jossain olen silti saanut olla mukana, kuten järjestämässä teemakeskusteluja kerran kuukaudessa yhdessä toisen seurakuntalaisen Hanna Kuivalaisen ja pastori Outi Lanton kanssa.

Olin myös yhteisvastuukerääjänä. Se on hieno tehtävä. Lahjoittajat ovat ystävällistä väkeä. On suuri ilo saada katsoa tuntematonta ihmistä silmiin, kiittää ja toivottaa mukavaa päivän jatkoa. Tulee voimakas yhteenkuulumisen tunne. Autamme ja teemme yhdessä hyvää.

Viikki on maalaistytölle mainio asuinpaikka. Luonto on lähellä. On metsää, kallioita ja peltoja, eikä merenrantaan ole niin pitkä matka, etteikö sinne jaksa kävellä. Ja kirkko on keskellä kylää.
Kirkko oli tuttu jo ennen muuttoamme Viikkiin. Ensimmäisen havaintoni siitä tein, kun kirkko valmistui ja puuarkkitehtuurin uutta helmeä esiteltiin lehdissä. Kirkon puhdaslinjainen arkkitehtuuri ilahdutti suuresti, mutta en voinut mitenkään edes aavistaa, että joskus juuri tästä pyhätöstä tulee kotikirkkoni. Nyt kun se sitä on, nautin joka kerta kirkossa käydessäni sen eleettömästä kauneudesta ja suurista ikkunoista avautuvista näkymistä. 

On hienoa, että meillä on kaunis kirkko, mutta ilman hyviä työntekijöitä ja seurakuntalaisia se olisi vain rakennus. Minulle kirkko merkitsee ihmisiä, seurakuntaa. Kirkkoni on avarakatseisten yksilöiden yhteisö, joka arvostaa ja kunnioittaa ihmisten erilaisuutta. Se on armon tyyssija.
Jos joku sanoo, että kirkko on etääntynyt seurakuntalaisistaan, ei hän tiedä mitään Viikin kirkon toiminnasta. Sitä on kaikenikäisille, ja uskallan kokemani perusteella väittää, että jokaiselle kynnys on matala. Kiitos kirkon tunnen itseni viikkiläiseksi. 

Marjukka Vakkuri
Toimittaja, eläkkeellä