SYDÄMEN SEIMI

Nuori Joosef puskee pyyheliina päässään verolle pantavaksi läpi tuulen ja tuiskun. Kuvaelma ajalta, jolloin koulun ja päiväkodin kristillisin menoin vietetty joulujuhla ei vielä ollut monikulttuurisuuden nimissä poliittisesti epäkorrekti. Ja Joosefin seurana kaunis Maria, hämmentynyt ja jos mahdollista vielä Joosefiakin nuorempi. Hän odottaa esikoistaan syntyväksi hetkenä minä hyvänsä. Vauva lymyää jo lapsiäidin viitan kätköissä, valmiina otettavaksi esiin heti kun paperisiipiset enkelit vain antavat luvan. Toistensa seurasta ja oudosta tilanteesta hämmentynyt kihlapari matkustaa kohti Betlehemiä, ilta hämärtää.

Kylpytakkeihin ja pöytäliinaviittoihin sonnustautuneiden pienten eläytyjien joulukuvaelma on piirtynyt osaksi sielunmaisemaa niissäkin sieluissa, joiden uskonnollisuuden laita taitaa muuten olla vähän niin ja näin. Joulukuvaelma tuo ensimmäisen joulun tapahtumat tähän päivään. On kuin Kristus todella syntyisi tänään, kesken kaiken, näihin epävarmoihin ja avuttomiin syleihin. On kuin enkeli ilmoittaisi ilosanomansa rauhasta ja sovinnosta juuri meille juuri nyt. Tässä koulun jumppasalissa, tässä päiväkodin aulassa, tämän lähiökirkon kokolattiamatolla.

On kuin joulu ei olisikaan tarunhohtoinen tapahtuma kaukana menneisyydessä. On kuin ikuisuus leikkaisi meidän aikaamme.
Vanhan kristillisen ajatuksen mukaan Kristus todella syntyy uudestaan ja uudestaan. Ei ainoastaan kerran Betlehemissä vaan jatkuvasti ihmisten sydämissä. Eikä ainoastaan ihmisten sydämissä, vaan myös mystisesti alttarilla, ehtoollisen sakramentissa.

Muinaisten mystikkojen vaalima ajatus Jumalan Pojan jatkuvasta syntymisestä näyttää puhuttelevan myös meitä kolmannen vuosituhannen mukamas maallistuneita suomalaisia. Sen osoittaa Kassu Halosen säveltämän ja Vexi Salmen sanoittaman joululaulun Sydämeeni joulun teen suunnaton suosio. Vexi Salmen teksti perustuu täsmälleen vanhojen kristillisten mystikkojen vaalimaan oppiin Kristuksen syntymisestä ihmisen sielussa. Laulu kelpaa muutenkin kristillisen mystiikan peruskurssiksi. Sen tekstin aatehistorialliset juuret vievät suomalaisesta herännäisyydestä 1500-luvun espanjalaisten mystikkojen kautta keskiajan Reininmaan dominikaanikonventteihin ja sieltä myöhäisantiikin Roomaan, Kreikkaan ja Aleksandriaan.

Mystiikka ei tarkoita hämäräperäistä salatietoa vaan todellisuuden kokemusperäistä avautumista ja jumalallisen läsnäolon kaipaamista. Kristinuskossa mystiikalla tarkoitetaan intensiivistä suhdetta persoonalliseen Jumalaan. Suhdetta, jossa varsinainen todellisuus avautuu niin, että sanat menettävät merkityksensä. Mystikon suhde Jumalaan on persoonien kohtaamista. Mystikolle Jumala ei ole vain jokin idea eikä mekanistinen objekti. Mystikolle Jumala on subjekti. Hän kaipaa nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin.

Mysteeri tarkoittaa salaisuutta. Salaisuus eroaa arvoituksesta siinä, että arvoitus voidaan selvittää ja ratkaista, mutta salaisuus taas käy sitä syvemmäksi, mitä enemmän sitä alkaa ymmärtää. Avautuessaan salaisuus syvenee. Mystistä kokemusta, Jumalan salaisuuden avautumista, on perinteisesti kuvattu matkana. Matkaanlähtö eli exodus saa alkunsa kaipauksesta. Kun kaipaus on kyllin suuri, on sielu valmis lähtemään liikkeelle vaikka se ei edes tiedä, mihin se lopulta on menossa. Vanhojen mystikkojen lailla myös Vexi Salmi aloittaa sielun matkan kuvauksen hiljaisuuden kuuntelemisesta yksinäisyydessä, mielen avautumisesta ja ikuisuuden kaipaamisesta:

On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen
ja sanaton on sydämeni kieli.
Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen
ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli.

Yö on mystiikan vuorokaudenaika. 1500-luvun espanjalainen karmeliittamunkki ja runoilija Juan de la Cruz eli Ristin Johannes kirjoitti, että sielun täytyy jättää tyyni ja turvallinen talonsa, mikäli se mielii lähestyä Jumalaa. Turvapaikkansa jätettyään sielu joutuu pimeään yöhön. 

Mitä lähemmäs Jumalaa ihminen pääsee, sitä mustemmaksi muuttuu yön pimeys. Matka kohti Jumalaa on lähtemistä tutusta tuntemattomaan ja etenemistä valosta pimeyteen. Silti sielu ei joudu harhaan eikä tuhoon, vaan juuri yön pimeydessä se saa lohdutuksensa.

Jumalan kohtaaminen on tuntemattoman eteen astumista. Hän on salaisuuksien salaisuus, joka asuu läpitunkemattomassa valossa ja pimeyden pimeydessä. Hänen läheisyydessään voimme vain nostaa sormen huulillemme, kuten kappadokialaisiksi isiksi kutsutut 300-luvun kreikkalaiset teologit Basileios Kesarealainen, Gregorios Nyssalainen ja Gregorios Nazianzolainen sanoivat. Näiltä kolmelta kappadokialaiselta isältä on peräisin apofaattisen eli kieltämisen teologian käsite: Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan Jumalan mysteeriä, sillä Jumala ylittää käsityskykymme. Jumala ei ole sitä eikä tätä. Jotta voisin astua Jumalan hiljaiseen salaisuuteen, minun on syytä jättää kaikki asiat ja kaikki sanat unohduksen pilven alle. Sydämen kieli on sanaton, mutta me emme tiedä sitä ennen kuin olemme uskaltaneet astua sielun pimeään yöhön. Ristin Johannes kuvasi apofaattista kokemustaan yön hiljaisuuden kuuntelemisesta ja sydämen sanattomasta kielestä näin:

En tiennyt, minne astuin,
mutta nähdessäni itseni siellä
tietämättä, missä olin,
tajusin suuria asioita.
En kerro, mitä koin,
sillä jäin tietämättömäksi:
ylitin kaiken tiedon.

Kaikista öistä mystisin on jouluyö, Jumalan maan päälle laskeutumisen yö, Kristuksen syntymän yö, taivaan maallistumisen ja ihmisen jumalallistumisen yö. Jouluyön messun rukouksessa Betlehemin ensimmäisen jouluyön ja käsillä olevan jouluyön välinen ajallinen välimatka häviää. Ensimmäinen joulu ja meidän joulumme yhdistyvät yhdeksi ja samaksi jouluksi:

Tämä on se yö,
jona ihmisen sovituksen ja anteeksiannon ikävä,
ilon ja rauhan ikävä,
tulevaisuuden ja toivon ikävä
saa vastauksen.
Tämä on se yö,
jona profeettojen ennustukset toteutuvat,
yö jona Vapahtaja on keskellämme,
murtaa meitä sitovat kahleet
ja ottaa pois kuormat harteiltamme.
Tämä on se yö,
jona kristikunta käy rukoukseen
Jeesus-lapsen seimen äärelle,
yö joka loistaa kuin kirkas päivä.

Jumalan syntyminen ihmiseksi ei ole biologiaa; se on paljon kirkkaampaa ja selkeämpää, se on mystiikan teologiaa. Jouluyön hiljaisuudessa ihminen valmistaa sydämeensä seimen, johon Jeesus-lapsi voi syntyä. Joululaulunsa kertosäkeessä Vexi Salmi vie kuuntelijat kristillisen mystiikan ytimeen, Jeesuksen syntymiseen. Sydämen joulussa ensimmäinen jouluyö ja tämän päivän joulu yhdistyvät yhdeksi ja samaksi jouluksi:

Nyt sydämeeni joulun teen,
ja mieleen hiljaiseen
taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen.

Mestari Eckartin nimellä tunnettu 1200-luvun saksalainen dominikaanimunkki opetti että Jumala synnyttää Poikansa jatkuvasti ihmisen sielussa. Tämä Eckartin vaalima ajatus tunnetaan parhaiten muodossa, jonka sille antoi 1600-luvulla elänyt runoilija ja teologi Angelus Silesius: ”Vaikka Kristus syntyisi tuhat kertaa Betlehemissä, mutta ei sinussa, jäät yhä ikuisesti kadotetuksi.” Itse asiassa eckartilais-vexisalmimais-silesiaaninen julistus Jeesus-lapsen jatkuvasta syntymästä sydämen seimessä perustuu jo 100-luvun kirkkoisien oivalluksiin. 

Roomalainen teologi Hippolytos opetti, että Jumalan Poika syntyy ihmisessä kasteen hetkellä, ja aleksandrialainen teologi Origenes esitti Angelus Silesiuksen huomautuksen hieman toisin sanoin jo 100-luvun lopulla: ”Mitä minua hyödyttää, jos Logos annetaan maailmalle, ellen itse häntä omista?” Logoksella Origenes tarkoitti jo ennen aikojen alkua ikuisuudessa syntynyttä Kristusta, joka ensimmäisenä jouluna inkarnoitui eli tuli lihaksi. Siihen asti hän oli ollut olemassa vain abstraktina sanana. Parin ensimmäisen kristillisen vuosisadan kristityt filosofit olivat omaksuneet järkeä, sanaa ja jumalallista viisautta merkitsevän Logos-käsitteen kreikkalaisesta filosofiasta ja tulkitsivat sen tarkoittavan Kristusta, lihaksi tullutta Jumalan Sanaa.

Myös Mestari Eckartin oppilas Johannes Tauler pohdiskeli joulusaarnassaan Jeesus-lapsen syntymistä sydämen seimeen. Keskiajalla eläneen dominikaaniveli Taulerin saarnat kuuluvat jostakin syystä myös luterilaiseen peruskirjallisuuteen. Taulerin saarnapostilla lukeutui nimittäin myös Lutherin lempilukemistoon. Taulerin postilla suomennettiin 1800-luvulla, yli 500 vuotta alkuperäisen teoksen ilmestymisen jälkeen, ja sitä on luettu ahkerasti varsinkin Länsi-Suomen herännäispiireissä. Ehkäpä Taulerin joulusaarna valmisti tietä Kassu Halosen ja Vexi Salmen joululaulun suurelle suosiolle Suomessa.

Joulusaarnassaan Tauler pohtii tiernapojistakin tuttua profeetan lausetta ”On lapsi syntynyt meille ja Poika annettu on”. Tauler selittää Jumalan Pojan syntymän kolmiulotteiseksi. Iankaikkisuudessa Kristus syntyy Isästä, ajallisesti hän syntyy Betlehemissä Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta, mystisesti hän syntyy joka päivä ihmisen sielussa. Kaikissa ulottuvuuksissaan Jeesus-lapsen kolminainen syntymä on täynnä rakkautta. Tämä on siis jouluvalmisteluista kaikkein tärkein: sijata oma sydän seimeksi Joulun lapselle, hänen rakkauden täyttämää syntymäänsä varten. Jo vanhat kappadokialaiset mystikot opettivat, että vaikka emme ymmärryksemme kautta voi tietää, millainen Jumala on, voimme tuntea hänet rakkauden kautta. Mystiikan tie on rakkauden tie.

Joululaulunsa toisessa säkeistössä Vexi Salmi jatkaa huolellisesti vanhojen mystiikan opettajien viitoittamalla tiellä. Mystikon tie on puhdistumisen tie, via purgativa. Jumalan kirkkauden näkeminen herättää katumuksen ja omien syntien tuntemisen: 

On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa,
kuin yhtä puhdas itse olla voisin.

Katumuksesta ja synnintunnosta huolimatta puhdistumisen tie ei ole epätoivoinen, sillä se on jumalallisen rakkauden ja armon tie. Mystiikka paljastaa ihmiselle sekä hänen todellisen minänsä että Jumalan rakkauden ihmisiä kohtaan. Ristin Johanneksen ystävä, toinen suuri espanjalainen 1500-luvun mystikko, Pyhä Teresa opetti, että ihminen ei voi tuntea Jumalaa tuntematta omaa itseään, mutta hän ei tunne omaa itseään, ellei hän tunne Jumalaa.

Mystisen tien huipentumaksi vanhat mystikot kuvaavat unitiota eli yhdistymistä. Se on koko universumin ykseyden oivaltamista, koko todellisuuden yhteenkuulumista. Pyhä Teresa vertasi sielun yhtymistä Jumalaan kahteen kynttilään, jotka asetetaan niin lähelle toisiaan, että niistä lähtee vain yksi valo. Hän puhui myös sateesta, joka lankeaa taivaasta virtaan niin, että enää ei voi erottaa, mikä on virran vettä ja mikä on langennut taivaasta. Teresa korostaa, että sielu ei yhtymyksessäkään kadota yksilöllisyyttään, vaikka se tosin unohtaakin itsensä.

Johannes Tauler kirjoitti, että jumalallisessa syvyydessä ihmisen henki kadottaa itsensä niin pohjattomalla tavalla, ettei se enää tiedä itsestään mitään: kaikki on pelkkää, puhdasta, yksinkertaista Jumalaa, yhtä sanomatonta syvyyttä, yhtä olemusta ja henkeä. Tauler kirjoittaa, että Jumala antaa armossaan ihmisen hengelle sen, mitä hän itse on ja yhdistää oman olemisensa ihmisen henkeen. Kunnon apofaatikkona Tauler muistuttaa, että tästä yhdistymisestä ja tavasta, jolla se toteutuu voidaan puhua ”yhtä vähän kuin voidaan lausua jotain jumalallisesta olemisesta tai siitä ymmärtää, sillä se on liian korkeata kaikelle ymmärrykselle, sekä enkelien että ihmisten; se ei voi sitä käsittää luonnostaan eikä edes Jumalan armosta”.

Myös Sydämeeni joulun teen –laulun viimeinen säkeistö huipentuu mystiseen yhtymykseen:

On jouluyö, sen syvä rauha leijuu sisimpään
kuin oisin osa suurta kaikkeutta.

Ja kun laulu vielä päättyy sydämen joulua ja hiljaiseen mieleen syntyvää Jeesus-lasta ihmettelevään kertosäkeeseen, voidaan palauttaa mieleen, mitä Mestari Eckart kirjoitti Jumalan Pojan jatkuvasta syntymisestä ja yhdistymisestä: ”Isä synnyttää poikansa sielussa samalla tavalla kuin hän synnyttää hänet iankaikkisuudessa eikä toisin. Isä synnyttää poikansa lakkaamatta, ja sanon vieläkin enemmän: Hän synnyttää minut itsekseen ja itsensä minuksi ja minut omaksi olemisekseen ja luonnokseen. Sisimmästä lähteestä, sieltä kumpuan Pyhässä Hengessä: se on yhtä elämää ja yhtä olemista ja yhtä työtä. Kaikki, mitä Jumala vaikuttaa, on yksi. Sen vuoksi hän synnyttää minut Pojakseen vailla mitään erotusta.”

Oman sydämensä petaaminen Jeesuksen seimeksi kuulostaa hieman ylihurskaalta jouluvalmistelulta. Siinä piileekin pöyhkeyden, ulkokultaisuuden ja liikaa yrittämisen vaara. Mystikon tiehen ei kuulu yrittämällä yrittäminen. Mystikon tärkein apuväline on kappadokialaisten mystikkojen suosittelema unohduksen pilvi. Todellisuus ei avaudu hartiavoimin kiskomalla. Se tapahtuu pikemminkin vahingossa. Parhaat paikat löytyvät eksymällä.

Jaakko Heinimäki: Vapahtajan varpajaiset (Johnny Kniga 2003)

Kuva: Kirkon kuvapankki: Aarne Ormio

SUOMALAISET OPETTAJAT VIEVÄT TOIVOA KESKELLE TOIVOTTOMUUTTA

Ugandan raja Kongon puolella on auki ja kaikki turvapaikanhakijat otetaan vastaan. Rajalta pakolaiset siirretään bussikuljetuksella Rwamwanjaan. Saapumisen yhteydessä turvapaikanhakijat rekisteröidään, selvitetään pakolaisuuden perusteet ja mahdollinen erityisen suojelun tarve. Suojelutapauksia on useita, sillä setlementissä asuu sekä surmia tehneitä osapuolia sekä heidän uhriensa perheenjäseniä. Kun selvitykset on tehty, tulijoille myönnetään pakolaisstatus ja osoitetaan pala maata, jonka koko riippuu perheen koosta. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR antaa tulijoille muovia vedenpitävän katoksen rakentamiseen. Alueelle ei saa rakentaa pysyviä rakennuksia, koska tarpeen vaatiessa Ugandan valtio ottaa maat omaan käyttöönsä.

Setlementtiin saapuu edelleen satoja pakolaisia viikoittain. Sissijoukkojen mielipuolinen väkivalta jatkuu edelleen Kongossa, mutta kriisiä ei enää juurikaan noteerata kansainvälisessä mediassa. Kongon tilannetta sanotaankin vaietuksi kriisiksi. Rwamwanjan setlementissä asuville pakolaisille kriisi on kuitenkin totista totta. Setlementtiin saapuu rikkinäisiä perheitä ja yksilöitä, joiden perheenjäsenet ovat saaneet surmansa Kongossa tai kadonneet matkan varrelle. Usein saapujat ovat perheensä ainoita henkiin jääneitä sekä yksin tulevia lapsia ja nuoria. Ihmisten silmissä näkyy suru ja menetys.

Me työskentelemme Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisina Rwamwanjan pakolaisasutusalueella Ugandassa. Opettajat ilman rajoja -verkosto lähettää suomalaisia opettajia vapaaehtoisjaksoille eri puolille maailmaa. Tavoitteena on tukea kehitysmaiden opettajien pedagogista osaamista, vahvistaa ja kehittää opetuksen ja koulutuksen sektoria hauraissa yhteiskunnissa. Samalla tuetaan suomalaisten opettajien kansainvälistymistä, kannetaan globaalia vastuuta sekä tehdään vaikuttamistyötä Suomessa.

Olemme tukemassa täällä ammatillisen koulutuksen hanketta. Kirkon Ulkomaanapu rakentaa Rwamwanjaan ammattikoulua, joka tarjoaa kuuden kuukauden intensiivisen käytännön koulutuksen neljällä alalla; moottori- ja polkupyörien korjaus, catering ja kotitalous, maatalous ja eläintenhoito sekä rakennusala. Nyt on meneillään rekrytointivaihe. Ensi viikolla aloitamme opettajien, avustajien, sekä oppilaiden haastattelut. Opettajia koulutetaan joulukuun alussa ja oppilaille koulu alkaa joulukuun puolessa välissä.

Koulun aloitus on myöhästynyt, minkä vuoksi olemme tehneet töitä erityisen haavoittuvassa asemassa olevien nuorten kanssa, joihin tutustuimme Yhteisvastuukeräyksen dokumenttiprojektin myötä. Suurin osa näistä nuorista on ollut täällä jopa kolme vuotta. He eivät ole käyneet koulua, koska ei ole ollut koulua mihin mennä. Osa on todistanut perheeseensä kohdistunutta silmitöntä väkivaltaa Kongossa ja muita kauheuksia, joista he eivät edes pysty puhumaan. Suurimmalla osalla terapiasta ei ole tietoakaan, vain hyvin harvoilla on mahdollisuus saada sitä.

Jo muutaman mukavan aktiviteetin jälkeen näimme muutoksen nuorissa. Yhdessä oleminen, läsnäolo, osallistuminen ja muiden asioiden ajatteleminen sai hymyn nuorten kasvoille. Yhteisvastuukeräyksen opintomatkalaisten vierailusta Rwamwanjan pakolaisasutusalueelle on kulunut nyt kolme viikkoa. Myös Viikin kirkolta seurakuntalainen Katrianna Raunio Halinen ja pastori Outi Lantto olivat matkalla mukana. Edelleen nuoret puhuvat heidän suomalaisista ystävistään. Vierailulla oli suuri merkitys heille, vaikka kohtaaminen olikin lyhyt. Aidon välittämisen kokeminen antoi toivoa ja uskoa parempaan huomiseen.

Yhteistyö Yhteisvastuukeräyksen porukan kanssa jatkuu. Heidän avustuksellaan olemme saaneet lahjoituksena muun muassa lankaa, puikkoja, virkkuukoukkuja ja koripallon. Nämä lahjat tulevat tuomaan paljon iloa nuorten elämään seuraavien kuukausien aikana. Pienilläkin teoilla on suuri merkitys.

Terveisin Ugandasta,

Sari Autti ja Aija Saari

Yhteisvastuukeräyksen kohteet ovat vuoden 2016 alusta lähtien Uganda, Lähi-itä, Haiti, Myanmar ja Keski-Afrikan tasavalta.

Saarna Viikin kirkon 10-vuotismessussa 20.9.2015 / Eero Huovinen

Jeesus antaa elämän

”Jeesus vastasi juutalaisille näin: "Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee. Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia, että hämmästytte. Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.” (Joh. 5:19-21)

 

Rakkaat viikkiläiset ja kaikki Viikin kirkon ystävät

Viikin kirkko oli pitkään vain ajatus, toive ja näky. Elettiin aikaa, jolloin Viikin kirkko ei ollut vielä totta. Kirkko oli olemassa ihmisten mielissä, haaveena, unelmana.

Mutta sitten tuli toimeenpanijoita, seurakuntalaisia, luottamushenkilöitä, päättäjiä, arkkitehteja, suunnittelijoita, rakentajia ja sisustajia, kirkkoherrakin. Toiveet muuttuivat todellisuudeksi.

Tarvittiin monta vaihetta ennen kuin Viikin kirkko alkoi elää ja ennen kuin sen sisälle tuli elämää. Tarvittiin peruskiven muuraus, 19.5.2004, ja monta lapiollista laastia. Jotkut meistä muistavat tuon päivän, kun seisoimme pihalla. Muutamat meistä saivat vuorollaan olla peittämässä peruskiveä. - Tässä laastilapiossa, jonka sain muistoksi, on muurauksen päivämäärä.

Peruskivi on jokaisessa rakennuksessa tärkeä. Ilman kunnollista sokkelia ja kulmakiveä ei kannata rakentaa. Tällä kirkolla on kaksi tärkeää kiveä. Apostoli Paavali osoittaa sanansa teille, rakkaat viikkiläiset: "Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus." (Ef. 2:20) Te ja Kristus.

Sitten tuli Viikin kirkon historiassa vaihe, jolloin tarvittiin lukematon määrä suomalaisia haapapaanuja. Peruskivi ja paanut. Pohja vahvassa kalliossa ja seinät elävästä puusta. - Tässä paanussa, toisessa muistossa, on vihkimisen päivämäärä, 18.9.2005. 

***

Kristillisessä perinteessä puu ei ole vain rakennusaine tai lämmityksen väline. Puu kertoo ihmisen elämästä Jumalan edessä.

Paratiisissa oli kaksi puuta, elämän puu sekä hyvän ja pahan tiedon puu. Puiden luokse Jumala kokosi ihmiset. Puut olivat Jumalan välineitä ja keinoja lähestyä ihmistä, pitää huolta sekä ihmisen ruumiista että hengestä. Jumala ei lähestynyt ihmistä suoraan sisäisten äänien tai välittömien tuntemusten kautta, vaan näkyvien ja havaittavien merkkien, puiden kautta.

Ihminen ei edelleenkään elä autiomaassa eikä tyhjässä tilassa, vaan puiden keskellä ja toisten ihmisten keskellä, Jumalan välineiden keskellä. Paratiisissa elämän puu oli ihmisen ruumiillista hyvinvointia varten. Hyvän ja pahan tiedon puu oli puu, jonka edessä ihminen joko uskoi Jumalaan tai luopui hänestä.

Tänään Viikin puukirkko on se paikka, jossa Jumala pitää meistä huolta ja antaa meille elämän. Jeesus on viinipuu, me olemme oksat. Kristuksen ristinpuu on merkki kuoleman voittamisesta ja elämän jatkumisesta.

Elämän antamisesta puhuu myös päivän evankeliumi. Jeesus sanoo: "Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo." Samalla tavalla kuin Isä ja Luoja on antanut ihmiselle ja ihmiskunnalle elämän, muovannut hänet tomusta ja tyhjästä, samoin myös Jeesus antaa elämän.

***

Jeesus antaa elämän. Nämä sanat ovat tämän pyhän otsikko. Yksinkertainen ja lyhyt lause, vain kolme sanaa: Jeesus, antaa, elämä. Mitä tarkoittaa, että Jeesus antaa elämän?

On helppo sanoa, että Jeesus antaa elämän. Mutta on vaikeaa ymmärtää, mitä se todella tarkoittaa. Kenellä on valta luvata näin? Antaako Jeesus todella? Onko lupaukselle katetta? Millaisen elämän hän antaa?

Mitä sanon ihmiselle, jonka kaikki kokemukset puhuvat muuta? Läheinen menehtyy ja menettää elämän. Omankin elämän yllä on kuoleman ja katoavaisuuden pilvi. Sisimmästä on kadonnut elämä ja mielekkyys, kaikki tuntuu turhalta ja tarkoituksettomalta. Voin ehkä hengittää ja kävellä, mutta oikea ja todellinen elämä on kadoksissa. Mitä tarkoittaa, että Jeesus antaa elämän?

Meidän Jeesuksen seuraajien pitää olla varovaisia ja arkoja, kun sanomme itsellemme ja toisillemme: Jeesus antaa elämän. Antaako ja millaisen antaa, jos antaa?

***

Vanha kristillinen perinne opettaa, että ihminen elää kahdenlaista elämää, ruumiillista elämää ja hengellistä elämää, maallista elämää ja taivaallista elämää, pyskofyysistä elämää ja uskonnollista elämää, elämää ihmisten edessä ja elämää Jumalan edessä.

Molemmat ihmisen elämät ovat Jumalan antamia. Sekä maallinen elämä että hengellinen elämä ovat tärkeitä. Kumpaakaan ei pidä väheksyä, ja kummastakin tulee pitää kiinni.

Viikin kirkon peruskivi ja Viikin kirkon paanut muistuttavat meitä siitä, että me elämme keskellä tätä maallista maailmaa, keskellä suomalaista luontoa, keskellä omaa perintöämme. Tarvitsemme lattian jalkojemme alle ja seinät turvaksi. Tarvitsemme ruokapöydän ja yösijan. Tarvitsemme lämpöä ja toisia ihmisiä.

Kun me ymmärrämme elämän arkisten perustarpeiden merkityksen itsellemme, silloin me myös myönnämme, että ne kuuluvat myös kaikille muille ihmisille. Juuri nyt on meidän on täällä Suomessa välttämätöntä muistaa, että lattia, seinät, ruoka, yösija, lämpö ja yhteys kuuluvat kaikille ihmisille. Ne eivät ole vain meidän suomalaisten yksinoikeuksia. Elämä kuuluu kaikille. Tämä on tarpeen sanoa Torniossa ja Tapanilassa, Vaasassa ja Viikissä.

Jumala tahtoo, että me elämme arkea ja tätä päivää. Hän ei halua irrottaa meitä tästä maailmasta. Saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer on sanonut: ”Sellaiset kristityt ovat pelättäviä, jotka seisovat vain yhdellä jalalla maailmassa, sillä he seisovat myös vain yhdellä jalalla taivaassa.”

Jumala ja Jeesus haluavat, että pidämme kiinni tästä maallisesta elämästä. Tässä maailmassa on seistävä kahdella jalalla, 100 prosenttisesti, kokonaisesti.

***

Tämä maallinen elämä ei kuitenkaan ole koko elämä. Keskellä tätä maallista elämää on läsnä myös toinen elämä, toisen maailman elämä, uskonelämä, sydämen elämä, elämänyhteys Jumalaan.

Tämän maallisilla haapapaanuilla peitetyn Viikin puukirkon seinien sisällä elää toinen todellisuus, uskon maailmaa, Jumala ja Kristus. Päivän virressä (VK 180) lauloimme: "Jeesus sanoi omillensa: Pysykää vain minussa, oikeassa viinipuussa, elävinä oksina."

Hengellisestä elämästä on paljon vaikeampaa puhua kuin maallisesta elämästä. Joskus minusta tuntuu, että meidän pitäisi edetä pienin kirjaimin, kun me etsimme tapoja puhua uskosta ja Jumalasta ja Jeesuksesta.

Joskus luulemme, että usko merkitsee etäisyyden ottamista tähän maalliseen todellisuuteen. Tai sitten ajattelemme, että maallisen kutsumuksen todesta ottava ihminen on ilman muuta etäällä taivaallisista asioista.

Jumala tarkoittaa elämällä kuitenkin sekä maallista että hengellistä, sekä ruumista että sielua. Molemmista hän haluaa pitää huolen. Ja molempia myös Jeesus tarkoittaa, kun hän lupaa elämän. Molemmat elämät ovat Jumalalle ja Jeesukselle rakkaita.

***

Jeesuksen sanoissa on yksi vaikeasti ymmärrettävä kohta. Mitä merkitsee, että "Poika antaa elämän kenelle tahtoo"? Valikoiko Jumala? Onko Jumala mielivaltainen, jos hän antaa elämän "kenelle tahtoo"? Jakaako hän meidät kahteen joukkoon, joista vain toiset saavat elämän?

Jeesuksen sana on ankara sana, kun se pakottaa minut kysymään, olenko minä toiminut niin, että ansaitsen saada elämän. Kelpaanko elämän saavien joukkoon vai jäänkö ulkopuolelle? Jeesuksen sana ohjaa itsetutkistelun paikalle. Olenko elänyt Jumalan tahdon mukaisesti?

Mutta Jeesuksen sana ei ole vain ankara sana, vaan se on myös lohdullinen sana, sillä se kertoo, että meidän elämämme on kokonaan Jumalan tahdon varassa, ei meidän omassa varassamme.

Pääasia evankeliumissa on Jumalan tahto. Jeesus antaa elämän sen vuoksi, että hän tahtoo antaa sen, ei sen vuoksi, että me olisimme ansainneet sen. Meidän elämämme ei ole meidän osaamisemme eikä edes hurskautemme varassa. Jeesus antaa elämän, koska hän tahtoo antaa.

Me ihmiset olemme taipuvaisia luokittelemaan toisiamme. Jaamme ihmisiä ryhmiin ja puolueisiin. Katsokaa tämän päivän politiikkaa. Mutta sama koskee meitä itseämme. Lajittelemme ihmiset kahteen kastiin. Toiset ovat oikealla ja toiset väärällä puolella. Tutkimme naapuria ja mietimme, mahtaako Jumala antaa tuolla tavalla eläneelle elämän. Tai sitten hermoilemme itsemme kanssa ja pelkäämme sitä, ettei Jumala anna elämää minulle.

Kun Jeesus sanoo, että hän antaa elämän kenelle tahtoo, hän sanoo, että elämän antamisen valta on kokonaan hänen varassaan, ei meidän varassamme. Jumala antaa elämän silloin kun hän tahtoo, ei silloin kun me tahdomme. Jumala antaa elämän sillä tavalla kuin hän tahtoo, ei niin kuin me tahdomme.

Perimmältään Jeesuksen sana on lohdullinen ja hyvä sana, armon sana. Elämän saaminen ei ole lainkaan meidän varassamme, vaan kokonaan paremmissa käsissä. Kun Jeesus sanoo, että hän antaa elämän kenelle tahtoo, me voimme vastata hänelle vain: Kristus, armahda.

Ja sitä joka häneltä armahdusta pyytää, Kristus ei torju eikä hylkää. Älä siis luokittele itseäsi äläkä muita. Joka turvaa vain itseensä ja luulee itsestään liikoja, menettää elämän ja kadottaa sen. Älä jää edes oman itsetutkistelusi vangiksi, vaan katso siihen Kristukseen, joka tahtoo antaa elämän. Joka luottaa Jumalaan, saa elämän.

Maallista elämää meidän tulee elää niin kuin kaikki riippuisi meistä, mutta uskonelämää meidän tulee elää siten, että kaikki riippuu Jumalasta ja hänen hyvästä tahdostaan.

 

MIELI LEPÄÄ PUHDETÖISSÄ

Petri Tammisen Meriromaanin päähenkilö on kapteeni, jonka laivat joutuvat kerta toisensa jälkeen onnettomuuksiin. Milloin eteen lipuu jäävuori, milloin myrsky upottaa aluksen. Erään haverin jälkeen, vierailla mailla, kapteenin ottaa huomaansa paikallinen pappi. Hän majoittaa kapteenin pieneen takahuoneeseen ja antaa toipilaan vastuulle pieniä askareita. Yksinkertaiset käytännön puuhat, kuten puiden hakeminen ja tuvan lämmittäminen ovat papin mielestä tehtäviä, joita suorittamalla kapteeni voimistuu ottamaan takaisin omat tehtävänsä ja vastuunsa aluksen päällikkönä.

Luin Meriromaanin kesälomani ensimmäisellä viikolla. Mökki oli otettu talviteloilta hyvissä ajoin ennen lomaa, mutta kaikenlaista mattojen harjausta, hyllyjen siivoamista, ruohon leikkaamista, öljyjen vaihtamista, pöytäliinan vaihtamista ja laiturin hinkkausta ensimmäiseen viikkoon kuului.

Olen joskus unelmoinut, että keväällä saisi valmisteltua mökin niin hyvin kesäkuntoon, että yleistä asettautumista ei tarvitsisi tehdä. Meriromaania lukiessani tajusin, että jos tällainen kummallisuus pääsisi joskus tapahtumaan, tekisin luultavasti samat justeeraamiset ja rymsteeraamiset. Pitkästä toimistotalvesta ja täydestä arjesta toipuu hyvin yksinkertaisia käytännön puuhia tekemällä. Välillä pääsee jopa näkemään työnsä tulokset. Sauna lämpiää, maljakko täyttyy kesäkukilla ja ruoka valmistuu ajatuksella.

Aina välillä vitsaillaan suomalaisten kesämökkien olevan työleirejä. Varmasti monessa niemennotkossa aloitetaankin turhan isoja ja monia projekteja. Siitä huolimatta uskon, että monet meistä alkavat uudelleen hengittää yksinkertaisia askareita tekemällä. Verkkojen puhdistaminen tai tiskiveden keittäminen on mukavaa puuhaa, kun sitä ei tarvitse tehdä pitkän työpäivän päätteeksi, juuri ennen harrastuksiin sinkoamista.

On kiinnostavaa, miten eri mökeillä eletään erilaisen päivärytmin mukaan. Yhdessä paikassa syödään yhdessä runsas aamiainen, toisessa aamuvirkut kipaisevat järvelle tai lenkille, kolmannessa lämmitetään saunaa hartaasti ja saunotaan vielä hartaammin. Eletään omassa rytmissä, erilaisia puhdetöitä tehden. On ehkä vähän liioittelua väittää mökkeilyä henkiseksi tai hengelliseksi puuhaksi. Ehkä voi kuitenkin ajatella, että Meriromaanin papin viisaudessa kuuluvat terveiset luostarielämästä. Rukoile ja tee työtä. Jälkimmäisen me ainakin osaamme.

Pipsa Lotta Marjamäki
Viestinnän ammattilainen, Malmin seurakunnan jäsen

JUMALAN JA LÄHIMMÄISEN PALVELUS

Messun päätteeksi pappi lähettää seurakunnan matkaan sanoen: ”Palvelkaa Herraa iloiten.” Aluksi ilmaus voi tuntua hassulta. Miksi Jumalan palvelemiseen kehotetaan juuri jumalanpalveluksesta lähtiessä? Miten minä palvelisin Jumalaa kirkon seinien ulkopuolella?

Jumalanpalvelus ei ole vain sitä, että seurakuntalaiset kokoontuvat messuun yhdessä ääneen kiittämään ja ylistämään Jumalaa. Palvelu tapahtuu myös toisin päin. Messussa myös Jumala palvelee ihmistä. Messu on paikka rauhoittumiselle, omien ajatusten tarkastelulle. Eri ihmiset nauttivat messun eri osista, toiselle tärkeää ovat musiikki ja virret, toinen hakee uusia ajatuksia papin saarnasta. Ehtoollinen on messun kohokohtana erityinen mahdollisuus Jumalan kohtaamiseen. Kukin osallistuu tähän kaksisuuntaiseen palvelemiseen, kuten sen itselleen parhaimmaksi kokee.

Joskus papit lausuvat lähetyssanat pidemmän kaavan mukaan, esimerkiksi sanoen: ”Palvelkaa Herraa ja toinen toisanne iloiten.” Tämä kuvaa ehkä osuvammin sitä, mistä lähetyssanoissa on kyse. Jumala ei asu kirkossa. Hän on kohdattavissa kaikkialla, myös kirkon seinien ulkopuolella. Erityisesti Jumala on kohdattavissa toisissa ihmisissä, Jumalan kuvissa. Toisten palvelu ja auttaminen on samalla myös Jumalan palvelemista. Apua tarvitsevasta ihminen ihminen ei enää ole joku, kuka tahansa, vaan hän on se joka hän on, Luojan kaunis ajatus. Palvelemalla häntä palvelen Jumalaa. Lähimmäisen palveleminen on arjen jumalanpalvelusta.

Lähimmäisen palvelemiseen on monia mahdollisuuksia. Apua tarvitseva lähimmäinen voi olla kotinsa menettänyt koululainen Haitissa tai villasukkia tarvitseva vanhus omassa naapurustossa. Auttamisen tapoja on niin monia kuin on tekijöitäkin, ruoanlaitosta tavaroiden kuljettamiseen, tukipuhelimessa päivystämisestä nettisivujen ylläpitoon. Mikä tapa tuottaa itselle iloa, tuottaa sitä yleensä myös lähimmäiselle. Herran ja toisten palveleminen kirkon seinien sisällä ja ulkopuolella ei vaadi pätevyyksiä eikä meriittejä.

Neitsyt Maria oli aivan tavallinen nainen, ilman suuria uskonnollisia tai maallisia saavutuksia. Hänen tehtäväkseen tuli Messiaan synnyttäminen ja kasvattaminen. Tämän palvelutehtävän hän otti vastaan sanoen: ”Minä olen Herran palvelijatar.” (Luuk. 1:38)

Riki Kuivalainen
teologian opiskelija ja uskon ihmettelijä

KUUTENA PÄIVÄNÄ NÄKYMÄTÖN, SEITSEMÄNTENÄ KÄSITTÄMÄTÖN

Vanha leiskautus papin työstä vihjaa, että arkisin häntä ei näe ja pyhänä hänen saarnaansa on vaikea tai mahdoton ymmärtää. Jollain saattaa olla todellakin mielikuva, että papit tekevät työtä vain sunnuntaisin. Ihmekös tuo, kun pappeja välttämättä kirkolla viikolla paljonkaan näe.

Perinteisesti papit ovat tehneet valmistelevat työnsä kodeissaan. Pappiloiden aikaan tiesi, mistä papin tarvittaessa löytää. Nykyään pappien asuessa omissa asunnoissaan harva tohtii häiritä papin perheen yksityisyyttä, vaikka sattuisikin tietämään, missä seurakunnan paimen viikolla asuu.

Joissain seurakunnissa papeilla on omat henkilökohtaiset työtilansa kirkon tai viraston yhteydessä. Malmin seurakunnassa on päädytty jaettuihin työtiloihin ja tietokoneisiin, ja käytännössä papit ovatkin viettäneet paljon työaikaansa kotikoneillaan saarnojaan ja muita töitään valmistellen ollen siten seurakuntalaisten ulottumattomissa. Tämä on ollut käytännön sanelema pakko, koska ilman tietokonetta on nykyään hankala työskennellä.

Toukokuussa Malmin seurakunta hankki kaikille papeille, kanttoreille ja nuorisotyönohjaajille henkilökohtaiset kannettavat tietokoneet. Niiden myötä työtä voi tehdä haluamassaan paikassa. Ehkä hieman yllättävästi hankinnan myötä on paremmat olosuhteet työskennellä kirkolla, koska riski joutua jonottamaan tietokoneelle on väistynyt.

Siten jatkossa kun Viikin kirkolla pistäytyy viikolla, törmää siellä entistä suuremmalla todennäköisyydellä myös pappiin. Silloin tulee mahdolliseksi entistä useammin vaihtaa kuulumisia, kertoa syntyneistä ideoista ja vapaamuotoisesti suunnitella yhdessä tulevaa toimintaa.

Tavataan kirkolla!

Outi Lantto
Viikin kirkon pappi

KENEN KUPLASSA SEISOT?

Moni on varmasti sosiaalisessa mediassa törmännyt kolmasluokkalainen Veera Aholan Kevätpörriäisessä julkaistun runon herättämiin ihasteluihin. Anssi Kela ehti jo säveltää runosta laulunkin ja kommentoi: ”Tää on ihan kevyesti kovinta kotimaista lyriikkaa, mitä olen lukenut pitkään aikaan.” Runossaan Veera Ahola kuljettaa lukijat lähes dadaistisen sillan kautta tunnustamaan jaetun ihmisyyden, itsensä arvostamisen ja ympäröivän erilaisuuden merkityksiä seuraavasti:

Olen turkoosi talvi/ Olen koira, joka osaa spagaatin/ Olen mandariini hotellin lattialla/ Olen orvokin tuoksu ja linnunlaulu/ Olen tietokone keskellä New Yorkia/ Minä muiden joukossa/ Erilainen, samanlainen, samanarvoinen

Runo ilmestyi eetteriin suunnilleen samoihin aikoihin, kun eduskuntavaalien herättämä digiverkkoja riivannut kupla-keskustelu (”tämä ei ole minun Suomeni!”) vielä jaksoi kiinnostaa sitä viimeistäkin nettikolumnistia. Yllättävän paljon ihmiset jaksoivat meuhkata omasta viiteryhmästään, ”meidän” ajatusmaailmasta sekä erityisesti ”niistä muista”, jotka eivät tunnu ymmärtävän mitään niistä ”meille” tärkeistä oikeista asioista.

Sosiaalinen identiteetti on siitä mielenkiintoinen asia, että se tuntuu aina rakentuvan vastakkainasettelujen varaan, kuten vaalien alla tuli vahvasti todistettua. Ei voi olla ”meitä” ilman ”toista”. Ihmisyhteisöt eivät tunnetussa historiassa ole suinkaan rakentuneet rakkauden, solidaarisuuden ja toisten arvostamisen varaan, vaan epäluulolle, vihamielisyydelle ja erilaisten ryhmien välisille jännitteille. Moni kokee, että erityisesti uskonnot todistavat tätä totuutta lähes päivittäin ympäri maailmaa. Puhutaan rakkaudesta ja vainotaan toisinajattelijoita. Ihmiskunnan normaalitila vaikuttaa olevan konflikti.

Sama asetelma löytyy myös Raamatusta. Esimerkiksi Paavalin kirjeet vilisevät viittauksia kristinuskon sisäisten ryhmittymien välisiin valtataisteluihin, joissa oli kyse oikeudesta määritellä kenen kupla on se oikea. Kuka tunnustaa oikeata uskoa oikealla tavalla ja kuka ei. Vaarallisella tiellä liikutaan, jos nämä kirjoitukset otetaan sellaisenaan moraalisina esimerkkeinä, eikä nähdä niiden paljastamaa raadollista ja tuomitsevaa ihmisyyttä. 

Edelleen ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, vaikuttaa koskevan vain ajatusmaailmaltaan lähimpänä ”meitä” olevia ihmisiä. ”Yhdentekevää, oletko vasemmistolainen vai oikeistolainen, homo vai hetero, mies vai nainen, sillä meidän vastustajinamme te kaikki olette yksi”, julistaa 2000-luvun ihminen omasta poterostaan. Jokaisen on syytä ymmärtää, että yhteiskunnassa valtaapitävät määrittelevät mikä on poikkeavaa ja leimaavat erilaisuuden edustajat. Tässä on kyse vallasta, tai erilaisten marginaaliryhmien kohdalla sen puutteesta, ei minkäänlaisesta universaalista ja objektiivisesta totuudesta.

Pysähdytään hetkeksi ja kysytään itseltämme:  missä ”meidän” ja ”niiden muiden” välinen raja kulkee omassa elämässämme? Mihin ”me” viemme tuomitsevia asenteita ja syrjiviä rakenteita? Missä emme enää kohtaa toisiamme jaetun ihmisyyden edustajina, vaan sisäpiirinä ja ulkopuolisina? Siinä kohdassa, jossa vastaan tulee puhdas toiseus, pelkoa ja vihamielisyyttä, kulkee tällä hetkellä lähimmäisenrakkauden raja omassa pikku kuplassamme. Mutta nyt kun on jo todettu, että koko kupla-keskustelu on niin last season, niin mitäs jos otettaisiin Veeran runo todesta ja puhkotaan koko pallo.

-Mikko Kurenlahti, viikkiläinen ekoteologiaan ja sosiaalitieteelliseen raamatuntulkintaan erikoistunut teologi

JEESUS OLI YMPÄRISTÖKASVATTAJA

Törmään usein siihen, että ihmiset näkevät ympäristökasvatuksen pelkästään luontoon liittyvänä kasvatuksena. Ympäristökasvattaja nähdään ”luontohörhönä”, joka haluaa viedä koko kansakunnan mukanaan metsään tunnistamaan lajeja. Kierrättäminen on hänelle ykkösjuttu ja kasvissyönti tietenkin. Kaikki nähdään ekohörhö- lasien läpi. Näitä laseja harva haluaa omalle nenälleen asettaa.

Omalta osaltani näen ympäristökasvatuksen ihmisten-hyvinvointi-lasien läpi. Uskallan jopa väittää, että Jeesus oli merkittävä ympäristökasvattaja. Mutta miten Jeesus liittyy ympäristökasvatukseen?

Ympäristökasvatuksen tavoitteena voidaan nähdä kestävä, hyvinvoiva ja tasa-arvoinen ympäristö. Tavoite ei koske vain ekologista ympäristöä, vaan ihminen toimii myös osana mm. poliittista, kulttuurista ja sosiaalista ympäristöä. Nämä ihmisen luomat ympäristöt rakentuvat moninaisiin näkymättömiin vuorovaikutussuhteisiin. Kukoistavassa ympäristössä ihmiset tuntevat voivansa aidosti vaikuttaa omaan ja muiden elämään hyvinvointia tuottavalla tavalla. Yhteisöllisyys onkin sosiaalisen hyvinvoinnin yksi tärkeimmistä edellytyksistä.

Näen itse Jumalan valtakunnan mahdollisuuden maan päällä, ihmisten keskellä. Emme vain osaa elää sitä vielä todeksi. Mielestäni ympäristökasvatuksen tavoitteet ovat sellaisia, joihin Jeesuskin toiminnallaan tähtäsi. Jeesus korosti sosiaalisen yhdenvertaisuuden toteutumista sanomassaan Jumalan valtakunnasta. Köyhät ja rikkaat kutsuttiin syömään saman pöydän ääreen tasa-arvoisina Jumalan lapsina. Jeesuksen ristinkuolema voidaan nähdä kasvatuksellisena tapahtumana. Siinä kulminoitui sosiaalisen ympäristön pahoinvointi, joka purkaantui yhteisön päätöksenä tuomita Jeesus ristille.

Huolehtimalla ympäristöstämme huolehdimme myös lähimmäisistämme, lähellä ja kaukana. Fyysisen ympäristön pahoinvointi aiheuttaa kärsimystä sosiaalisessa ympäristössä ja toisinpäin. Ympäristön pahoinvointi on oman pahoinvointimme perusta, sillä kaikki toimintamme ja kehityksemme on riippuvaista ympäristöstämme. Mielestäni Jeesus toimi oikeudenmukaisemman tulevaisuuden puolesta keskittyen sosiaaliseen hyvinvointiin. Omassa ympäristökasvatuksessani puen päälle aina ihmisen-hyvinvointi-lasit. Ne auttavat näkemään myös ihmisen osana ympäristöä.

Emma Kurenlahti

KRISTINUSKON ILOSANOMA

Kuluneella viikolla on vietetty hiljaista viikkoa. Sen eri päivinä on muisteltu Jeesuksen elämän viimeistä viikkoa, kärsimystä ja kuolemaa. Konkreettisemmin Jeesuksen ristintietä on seurattu tänäkin vuonna Via Crucis –kirkkodraaman kulkueessa. Via Crucis on kuljettu Helsingissä vuodesta 1996 alkaen, ja esimerkiksi viime vuonna sitä seurasi kahtena iltana yhteensä n. 20 000 helsinkiläistä. Esimerkiksi uusi Suvivirren sunnuntai on yleisötapahtuma vielä kaukana noista lukemista. Viikin kirkon jumalanpalveluselämä on samoin seurannut Jeesuksen tietä vaihtuvine teemoineen ja alttariväreineen.

Näin sen toki pitää ollakin. Pääsiäinen ja pääsiäisaika ovat uskomme ydintä. Kirkolle pääsiäinen on ehdottomasti suurin ja tärkein juhlapäivä, johon kirkkovuosi aina huipentuu. Ja pääsiäisten välillä jokainen sunnuntai on kirkossa pieni pääsiäinen. Kaikki muut sunnuntait tulevat tärkeiksi juuri pääsiäisaamun kautta. Pääsiäinen yhdistää meitä kristittyinä paitsi omassa kirkossamme, myös kaikkia Kristuksen kirkon kristittyjä eri kirkkokunnissa. Ja jos menemme ketjussa vielä pidemmälle, on se ainut juhlapyhä, jonka jaamme – tosin eri syystä – myös juutalaisten kanssa.

Pääsiäisen merkityksen säilyessä on pääsiäisajan sisältö kuitenkin muuttunut. Oikeastaan vuosituhannen vaihteeseen saakka pitkäperjantai oli pyhä, jonka ohjasi suomalaisia pitkään ja piinalliseen hartaudenharjoittamiseen kotona. Huvitilaisuudet eivät olleet sallittuja, eikä televisiossakaan oikein ollut suotavaa näyttää kevyempää viihdettä. Vastaavia rajoituksia ei kuitenkaan ollut varsinaiselle pääsiäispäivälle, vaan esimerkiksi tanssit järjestettiin perjantain sijaan silloin. Samalla tavoin esimerkiksi palmusunnuntain vanha virpomisperinne on yhä useammin painottunut alkuperäisestä siunauksen toivottamisesta palkkioiden keräämiseen. Samoin jumalanpalveluselämässä on tapahtunut muutoksia. Kiirastorstain ja pääsiäissunnuntain ”suosio” on säilynyt aika vakaana jo pitkään, mutta palmusunnuntain ja pitkäperjantain kirkollisten tilaisuuksien kävijämäärät ovat laskeneet. Ehkä varsinkin jälkimmäisen osalta muutoksena on ollut, että Jeesuksen viimeisiä hetkiä seurataan mieluummin osallistuvalla tavalla Via Cruciksen tien varrella kuin perinteisesti sanankuulossa kirkon penkissä.

Sinällään ilmiöt ovat kuitenkin mielenkiintoisia. Sekä meille että ortodoksisen kirkon sisarillemme ja veljillemme pääsiäinen on kirkkovuoden huipentuma. Meillä kuitenkin pääsiäisviikon suosituin kirkkopyhä taitaa nykyään olla kiirastorstai. Ja jos koko kirkkovuotta tarkastellaan, tällöin joulun ajan hartaudet, jumalanpalvelukset ja kauneimmat joululaulut sekä ensimmäinen adventti nousevat osallistujamääriltään kärkeen. Olemmeko siis nykyään joulun kirkko sen sijaan että olisimme pääsiäisen kirkko?

Joulun ja pääsiäisen aikaa voi hyvinkin verrata toisiinsa. Molemmat alkavat suurella juhlalla, joka käynnistää odotuksen. Jouluna tuo juhla on adventti ja pääsiäisenä palmusunnuntai. Kovin paljon kirkkokansaa ei tunnu häiritsevän se, että oikeastaan kyseessä on jossain määrin sama juhla. Asiallisestihan meidän pitäisi kokoontua laulamaan Hoosiannaa ja heiluttelemaan palmunoksia juuri palmusunnuntaina eikä adventtina, vaikka nykyinen tapa onkin jo niin vakiintunutta, ettei tätä tule ajatelleeksi virttä laulaessaan. Samoin kumpikin ajankohta huipentuu suureen juhlaan – Kristuksen syntymään tai ylösnousemukseen. Samoin kummankin juhlan yhteyteen kuuluu vahva maallinen rinnakkaistarina joulupukkeineen tai pääsiäisnoitineen.

Kuitenkin joulu on näistä ylivoimaisesti ”vetovoimaisempi”. Miksi? Olen tätä miettiessäni herännyt miettimään, onko meillä pääsiäinen jäänyt liikaakin pitkäperjantain varjoon. Joulua odottaessamme adventin aikana odotus kasvaa säännöllisesti huipentuakseen joulun juhlaan. Pääsiäisenä taas odotus muuttuu kärsimystieksi, kunnes lopulta epävarmuus ja hämmennys vaihtuu ylösnousemuksen iloon. Luterilaisuudessa on varsinkin aiemmin korostettu juuri ristin ottamista ja Kristuksen kärsimystä. Tämä näkyy jopa pääsiäisen virsissä. Jos katsot virsikirjaa kirkkovuoden kohdalta, on siellä varattu yhtä suuri osa Kristuksen kärsimykselle ja kuolemalle kuin pääsiäiselle. Lisäksi varsinaisissa pääsiäisvirsissä on mielenkiintoista havaita, että ne tutummat virret, joissa ei nähdä pääsiäistä pitkäperjantain kautta vaan ennemmin päinvastoin ovat usein negrospirituaaleja tai ortodoksisesta perinteestä lainattuja.

Toisaalta voidaan ajatella, että tällä tavoin meitä luterilaisia haastetaan hyvin todellisesti pääsiäisen isojen asioiden äärelle. Pitkäperjantain jälkeen olemme hämmennyksessä ja surun vallassa. Niin olivat Jeesuksen opetuslapset ja muut seuraajatkin taannoin Jerusalemissa. Heille Jeesuksen kärsimys ja ristinkuolema oli odottamaton shokki, joka jätti jälkeensä vain epävarmuuden tulevasta. Jos koko tarina olisi päättynyt pitkäperjantaina, ei Viikin kirkkoakaan olisi. Tarina ei kuitenkaan päättynyt, ja juuri tämä on meillekin tärkeintä nykyajan ihmisinä. Uskomme ydin ei ole siinä, että Jeesus kuoli ristillä, vaan siinä, että hänen hautansa oli tyhjä pääsiäisaamuna.

Kun kokoonnumme yhdessä koko kristikunnan kanssa pääsiäisen viettoon, kokoonnumme tunnustamaan uskomme pääsiäisen suureen ihmeeseen, kuoleman voittamiseen. Jeesuksen kuolema ei ollut ihme. Jeesuksen elämä ja kuolema ovat tieteellisestikin todennettavia asioita. Se, missä olemme tekemisissä uskon kanssa, on tunnustammeko uskovamme ylösnousemukseen – ja siihen, että sitä kautta Jumalan pelastus tulee kullekin meistä omakohtaiseksi. Vaikka pääsiäinen tarjoaa hyvän tilaisuuden myös hiljentyä ja rauhoittua, on se kuitenkin ennen kaikkea ilon juhla. Iloitkaamme siitä tämäkin vuosi.

Joni Penkari

KIRKKOSALISSA MYRSKYSI

Maaliskuun alussa puolentoista viikon ajan kirkolla vieraili 5-8-vuotiaita tutustumassa kertomukseen Jeesus myrskyssä. Puolentoista viikon aikana yhteensä 12 päiväkotiryhmää (248 hlö) ja 6 1.-2.-luokkaa (114 hlö) ja 2 kirkon omaa kerhoa (41 hlö) kävi osallistumassa kertomukseen.

Kertomus alkoi jo kirkon eteisessä kun lapsista muodostettiin jono ja heidät käärittiin ison ruskean kankaan sisään. Jokainen lapsi otti kankaan reunasta kiinni muodostaen niin veneen reunat ja lapsityön pappi Anni Punkka johti veneen kirkkosalin etuosaan järvelle, joka oli kankaista muodostettu.

Lapset istuivat veneeseen ja monesti myös ryhmän mukana tulleet aikuisetkin tulivat mukaan venematkalle. Aloitimme matkan muistelemalla minkälaisissa veneissä tai laivoissa lapset olivat olleet.

”Nyt olemmekin aivan erityisessä veneessä. Tämä on Jeesuksen ja Jeesuksen ystävien, opetuslasten vene. Opetuslapset olivat ihan aikuisia miehiä, vaikka heitä sanottiin opetuslapsiksi. Veneessä oli hyvä olla ystävien kanssa ja pienet aallot keikuttivat venettä. Voit kokeilla miten pienet aallot mukavasti heiluttaa venettä. Veneessä oli niin hyvä ja mukava olla ystävien kanssa, että Jeesus nukahti. Aikuisetkin voivat joskus ottaa päiväunia.

Sillä aikaa, kun Jeesus nukkui, alkoi tuulla kovempaa ja aallot nousivat korkeammalle. Toisista oli mukava, kun vene keikkui enemmän, mutta toisista se tuntui aika kurjalta. Ei ollut enää mukava ja hyvä olla. Joskus on niin, että sama asia voi toisesta tuntua mukavalta ja toisesta kurjalta. Me ihmiset koemme asiat erilailla.

Tuuli yltyi ja aallot nousivat. Nyt ei ollut enää kenelläkään hyvä ja mukava olla. Opetuslapsia alkoi jännittää. Mitä nyt tapahtuu? Nouseeko myrsky? Vaikka opetuslapset olivat kokeneita veneilijöitä, heitä jännitti.

                      Miltä tuntuu kun jännittää? Missä se tuntuu?

Mahassa. Päässä. Ei tunnut kivalta. On kurja olo. On paha olo. Haluaa mennä pois. Joku voi jännittyneenä nyplätä paidan reunaa tai koruja. Ei oikein tiedä mitä tekisi käsillä. Kädetkin ovat hermostuneet. Haluaisi ottaa vaikka jotain kädestä kiinni.

Myrsky vain yltyi. Aallot olivat jo niin isot, että vettä tuli veneeseen. Opetuslapsia pelotti. Apua, mitä tapahtuu? Hukummeko me?

                      Miltä tuntuu kun pelottaa? Mihin haluaisi mennä?

Koko kehossa. Pahalta. Haluaisi mennä ihan pieneen kippuraan. Laittaa kädet silmille. Haluaisi mennä kotiin. Peiton alle. Sängyn alle. Kaappiin piiloon. Äidin tai isin syliin. Pois pelottavasta tilanteesta. 

Myrsky jylisi ja aallot löivät veneeseen. Opetuslapsia pelotti. Opetuslapset päättivät herättää Jeesuksen. Jeesus nousi seisomaan. Hän nuhteli tuulta ja aaltoja. Vaikene, ole hiljaa. Myrsky tyyntyi. Opetuslapset olivat hämmästyneitä.

                      Miltä ihminen näyttää kun on oikein hämmästynyt?

Silmät on ihan suurina lautasina. Suu saattaa jäädä auki. Unohtaa ehkä hetkeksi hengittää. Paljon hämmästyneitä ilmeitä!

Kun opetuslapset olivat päässeet hämmästyksestä ja saaneet suun takaisin kiinni, oli taas hyvä olla veneessä, jota pienet aallot keinuttivat.

                      Kokeillaan vielä miltä tuntuu helpotus. Voit nostaa hartiat korviin, puristaa kädet nyrkkiin ja naamankin laittaa ruttuun. Ja sitten päästää vapaaksi. Vielä uudestaan. Ja päästää rennoksi. Kädet tuntuu ihan löysiltä ja hyvä lämmin olo tulee hartioihin.

Muistellaan vielä mitä kertomuksessa opetuslapset tekivät, kun myrskysi kovaa ja heitä pelotti.
He kertoivat Jeesukselle.

 Kenelle sinä voisit kertoa, jos sinua pelottaa?

Äidille tai isälle, kaverille, opelle tai jollekin turvalliselle aikuiselle. Tai Jeesukselle, Jumalalle.

On tärkeää muistaa kertoa, kun pelottaa. Ei jäädä yksin pelon kanssa. Monesti oloa helpottaa, kun saa kertoa ja sitten asialle voidaan myös tehdä jotain tai ainakin jutella mikä jossain pelottaa.

Opetuslasten oli helppo kertoa Jeesukselle, että heitä pelotti. Jeesus oli heidän kanssaan samassa veneessä. Mutta miten me voidaan kertoa asioita Jeesukselle? En minä näe häntä tässä vieressä.

Miten me voidaan kertoa asioita Jeesukselle?

Rukoilemalla. Voi laittaa kädet ristiin. Puhumalla taivaalle. Laittaa silmät kiinni ja ajattelee.

Jumala kuulee meidän hiljaiset huokaukset ja ääneen puhutut ajatukset.

Nyt meidän yhteinen venematka on päättynyt. Mukavaa, että olit mukana!  



Nuorisotyönohjaaja Emma Luoto

HYVÄNTEKEVÄISYYSVALTIOSTA HYVÄN TEKEMISEEN

Hyvää tarkoittava voi helposti olla haitallista. Rakentava asia voikin hajottaa enemmän kuin koota. ’Humanitaarinen’ ei välttämättä olekaan hyvän tekemistä. Nämä ajatukset ovat nousseet mieleeni viime aikoina virinneestä keskustelusta hyvinvointivaltion muuttumisesta hyväntekeväisyysvaltioksi. Tätä keskustelua on kiihdyttänyt erityisesti vuonna 2017 valmistuva lastensairaalahanke, jonka rahoituksesta noin puolet kerätään kansalaisilta. Lastenlinna rakennettiin 1940-luvulla voimakkaan kansalaisliikkeen siivittämänä. Olemmeko todella samassa tilanteessa kuin Suomessa 40-luvulla? Lapset ovat oiva kohde vedota kansalaisten auttamishaluun, mutta voidaanko näin toimia nyky-Suomessa?

***

Kristityt ovat jo alkuseurakunnan ajoista painineet sen asian kanssa, mitä tarkoittaa olla kristitty. Alkuseurakunnassa kysymys kulminoitui juutalaisen lain noudattamiseen ja ihmisen tekojen merkitykseen hänen pelastumiselleen. Jerusalemissa vaikuttava jaakobilainen kristillisyys, toteuttakaa sana tekoina, ilmentyi tekojen kautta siinä missä Paavali vanhurskauttamisoppinsa mukaisesti puhui Jumalan armosta pelastuksen ainoana toivona. Nämä äärimmäisyyksinä näyttäytyvät eivät kuitenkaan ole äärimmäisyyksiä. Myös Paavali peräänkuuluttaa kirjeissään rakkautta, jonka tulisi johdatella kaikkea tekemäämme. Kristillinen kilvoittelu tapahtuu rakkauden teoissa - ei päiväunissa eikä ainoastaan rukouksessa.  

Etelä-Amerikasta 1960- ja 70 –luvuilla alkunsa saanut vapautuksen teologia on muovannut kristillistä epistemologiaa eli käsitystä tiedosta. Vapautuksen teologia ymmärtää tiedon toimintana. Uutta ymmärrystä todellisuudesta tai uskomme sisällöstä ei ole, jollei se johda muutokseen todellisessa elämässä. Kristittynä eläminen tarkoittaa nykyisyyden muuttamista, osallistumista. El Salvadorissa, jossa asuin vuonna 2001, tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että kirkko järjesti kerran viikossa tiedotustilaisuuden niistä ihmisoikeusrikkomuksista, joita diakonit olivat menneellä viikolla kohdanneet ja todentaneet. Sana muuttui teoiksi. Todellisuus oli ja on kristittyjen työkenttä.

Tämä on käsitykseni kristillisyydestä ja se on johtanut minut Viikin kirkon vapaaehtoiseksi. Viikin kirkolla olemme keränneet materiaalista apua asunnottomille, vähävaraisille lapsiperheille tai tyttölapsille Intiaan. Laitamme yhdessä ruokaa. Kirkon rooli hyväntekeväisyydessä alkaa siitä, missä valtion rahkeet loppuvat. Mutta. Valtion olisi ensin ruokittava kansalaisensa, hoidettava sairaansa, kasvatettava ja koulutettava lapset sekä huolehdittava jokaiselle kansalaiselleen katto pään päälle. Piste. Näistä ei tulisi neuvotella - lastensairaalastakaan. Näitä asioita ei saisi koskaan alistaa hyväntekeväisyydelle. Kuten Erkki Tuomioja on äskettäin blogissaan kirjoittanut, hyväntekeväisyys ei koskaan voi olla vaihtoehto hyvinvointivaltiolle. Vasta ihmisen perustarpeiden jälkeen alkaa hyvän tekeminen. Neulotaan vanhainkodin asukkaille joululahjoiksi villasukkia ja vietetään yhdessä jouluaattoa, kuten meillä Viikin kirkolla.

Katrianna Raunio Halinen

UUTTA, UUTTA!

Jokin aika sitten tyttäreni tuli luokseni ja silmät hohtaen ehdotti: ”Perustetaanko Viikin kirkolle seniorimusiikkiryhmä?”

Viikin kirkolla kokoontuu jo kymmenen kirkkomuskariryhmää alle kolme vuotiaille lapsille, vanhempineen. Nyt päätimme yhdessä perustaa ryhmän ikäihmisille, senioreille. Musiikki- ja Kulttuurikeskus VERSO on tuottanut materiaalia ko. ryhmälle. Materiaali tilattiin ja suunnittelutyö pääsi vauhtiin. Ensimmäinen kerta on tavattu ja kohta tapaamme uudelleen.

Koko idean ”äiti”, Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtaja, Pirkko Lahti toteaa: ”Tämän hankkeen peruslähtökohtana on tuoda sisältöä ikäihmisten arkiseen päivään – joskus jopa yksitoikkoisesti rytmitettyyn päivään. Olen itse kuullut musiikin ja tarinoiden vaikutuksesta mielen virkistämiseen ja olen sen perusteella täysin vakuuttunut, että hanke on syntynyt tarpeeseen.”

Musiikki herättää tunteita. Laulaminen ja musisoiminen antaa parhaimmillaan mahdollisuuksia kokea yhdessä tekemisen riemua, purkaa iloja, suruja, huolia ja onnea.

Piispa Jari Jolkkonen on esitelmässään ”Musiikki kuuluu kaikille”, todennut Martti Lutherin kirjoittaneen musiikkia tavalla, joka paljastaa, kuinka suuren merkityksen Luther antoi musiikille ja kuinka syvällisesti jo keskiajalla vaistottiin musiikin terapeuttinen, emotionaalinen ja eettinen merkitys.

”Rakastan musiikkia, koska se on Jumalan lahja, ei ihmisen. Se ilahduttaa mielen, karkottaa Paholaisen ja luo viatonta iloa. Musiikkia harjoittaessa väistyvät viha, himo ja ylpeys” (WA 50,368-374).

Erään Seniorimusiikkiryhmäläisen huokaus jäi kaikumaan korviini: ”Tällaista me olemme odottaneet!”

 

Marjasisko Varha
Viikin kirkon kanttori

 

ARJEN ENKELIT

Olen matkalla Tukholmasta Helsinkiin. On maanantai-ilta.  Laivassa on mukavan väljää. Mihinkään ei tarvitse jonottaa. Yökerhossa bändi soittaa. Tai eihän se mikään yökerho tähän aikaan ole. Lattialla muutama tanssiva pari. Pöydissä kaiken ikäisiä, perheistä meihin ikäihmisiin.

Jo aiemmin ruokailussa huomaan parinkymmenen nuoren tytön joukon. Ei kestä kauaa, kun tajuan, että he ovat juniori-ikäinen muodostelmaluistelujoukkue. Jokaisella on valkoinen collegepusero.  Kaikilla roikkuu kaulassa mitali. Hämärässä en erota niiden väriä.

Yhtäkkiä tuo joukko pelmahtaa yökerhoon. Tanssilattia saa eloa. Tytöt tanssivat keskenään, kuka parin kanssa, kuka muutaman joukkuetoverinsa kanssa. Musiikki loppuu. Bändi aloittaa uuden biisin.  Tytöt hajaantuvat eri puolille salia. Hakevat tuntemattomia tanssimaan. Vanhoja ja nuoria miehiä, vanhoja ja nuoria naisia, perheitä, kaiken ikäisiä. Joku tanssii parin kanssa. Jotkut muodostavat tanssivan piirin. Lattialla iloa, energiaa, ennakkoluulottomuutta, hymyä, naurua, riehakkuutta. Perinteiset kuviot saavat kenkää. Hyvin pian päässäni välähtää. Valkopuseroiset tytöt ovat enkeleitä, maanantai-illan enkeleitä, arjen enkeleitä.  Biisi loppuu. Sali on täynnä hyväntuulisia risteilymatkustajia.

Siirryn hetken kuluttua karaokebaariin. Eikä kulu aikaakaan, kun tyttöjoukkue tulee sinne. Baari täyttyy lapsuudesta ja nuoruudesta. Tytöt osallistuvat jokaiseen lauluun rytmisin taputuksin, tanssien ja esittämällä omia laulunumeroitaan. Elämä valtaa baarin. Ilta päättyy koko joukkueen lavalla laulamaan Maamme-lauluun.

Yöllä unessa palaan iltaan. Päässä alkaa soida tuttu biisi. ”Enkeleitä onko heitä päällä tämän maan? Kumpa meitä eksyneitä mä yhden ees saattamaan saan….”  Havahdun tyttöjen herättämiin ajatuksiin ja tunteisiin.  Havahdun heidän tuomaansa iloon ja toivoon.  Havahdun siihen, että elämä on joukkuepeliä. Olen arjen enkeleiden parissa: minä ilmoitan teille ilosanoman.  Se on totta. Sitten uni taas vie.

Risto Alaja                                                                                                                   

viikkiläinen eläkeläispappi ja vapaaehtoistoimija

PS. Sinä voit olla arjen enkeli. Yhteisvastuukeräys tarjoaa siihen oivan mahdollisuuden. Keräyksen tuotosta 60% ohjataan Kirkon Ulkomaanavun kautta Haitiin, jossa tuetaan lasten ja nuorten koulutusta sekä koulujen rakentamista. Kotimainen erityiskohde on Suurella Sydämellä-vapaaehtoistoiminta, johon menee 20% tuotosta. Kirkon diakonia- rahasto ja hiippakuntien diakoniarahastot saavat 10% tuotosta ja loput 10% ohjataan oman seurakuntamme valitsemaan kohteeseen. Lue enemmän: www.yhteisvastuu.fi ja ilmoittaudu Viikin kirkon Yhteisvastuun vapaaehtoiseksi: Outi Lantto tai Tarja Koivumäki (etunimi.sukunimi@evl.fi).

PS. Jos haluat katsoa karaokevideon, googleta  Ice Fantasy (Tikkurilan taitoluisteluklubi) – Kuvat - Kuvat 2014-2015 – Leon Lurje pvä 2 – Fiilistelyä laivalla. Älä ihmettele, että käväiset naapurikaupungissa ja –seurakunnassa ja jopa naapurimaan aluevesillä.