PUOLUSTA JUMALAN KUVAA!

Pariisin terrori-iskut ovat herättäneet paljon keskustelua. On puolustettu sananvapautta, on vaadittu poistamaan jumalanpilkka Suomen laista, on oltu niin ’Charliea’ että. ’Je suis Charlie’ loisti monen Facebook-seinällä ja Twitter-tilillä. Tarkoitus oli puolustaa sananvapautta, mikä onkin tärkeä asia.

Minä en halunnut tuota lausetta mihinkään kirjoittaa. En nimittäin pidä siitä, että tieten tahtoen loukataan sellaista, mikä on monelle kaikkein pyhintä. Mikä siinä on hauskaa? Mikä siinä on se juttu? Väkisin tulee mieleen teini-ikäisen uho: ’Kattokaa! Mä ajan mopolla ilman käsiä!’ Sen tietää jokainen, miten siinä voi käydä.

Ja miksi tällaiset pilakuvat kiinnostavat? Kuka haluaa ostaa lehtiä, joissa pilkataan toisten pyhää? Ei kai niitä kuvia paljon piirrettäisi, jos ei ketään kiinnostaisi. Onko ihmisille enää mikään pyhää? Tai onko toisen ihmisen pyhä meille millään lailla suojelemisen arvoista? Vai herättääkö se nimenomaan halun hyökätä vastaan, rikkoa sitä jotenkin? Pyhä eli erotettu, erillinen, nimenomaan arjesta erillinen, jokin sellainen, jota ihaillaan tai kunnioitetaan katsellen vähän kauempaa. Onko sillä merkitystä meidän elämässämme? Tai mikä kuuluu siihen pyhän alueeseen? Vai onko se, mikä on pyhää, niin pirstaloitunutta, niin erilaista eri ihmisille, ettemme millään pysty asettumaan toisen ihmisen asemaan, jonka pyhä poikkeaa merkittävästi omastamme?

Mitä sitten, jos joku loukkaa sitä, mikä minulle on pyhää? Kyllähän sitä tapahtuu. Oikeuttaako se minut lyömään – sanoilla tai käsillä, jopa tappamaan? Ei tietenkään. Ja sitä paitsi tarvitseeko Jumala meidän suojeluamme? Vai onko silloin, kun asetumme puolustamaan Jumalaa tai sitä, minkä uskomme Jumalan tahdoksi, kyse todellisuudessa siitä, että me varmistammekin omaa paikkaamme paratiisissa – olimme sitten muslimeja, kristittyjä tai ihan mitä vaan?

Jumala on suuri ja kaikkivaltias. Hän on luonut kaiken. Hän on kuollut meidän puolestamme, että me kaikki saisimme elää vapaina häntä ja lähimmäisiämme palvellen. Kristittynä ajattelen, ettei hän tarvitse meidän heiveröistä suojeluamme, jos joku hänestä piirtää ruman kuvan tai sanallisesti häntä pilkkaa. Ei hän tarvitse sitä. Hän on kaikkivaltias.

Puolustamaan ei tarvitse ryhtyä, kun Jumalasta piirretään ruma kuva. Eri asia on se, kun todellisia Jumalan kuvia pilkataan, kun hyökätään ihmistä vastaan. Jokainen ihminen on Jumalan kuva ja sellaisena pyhä ja puolustamisen arvoinen. Ajattelen, että meidän tehtävämme olisi suunnata tarmomme näiden todellisten Jumalan kuvien suojelemiseen. Ne ovat niitä kuvia, joita ei saa tahrata, joita ei saa pilkata, joita ei saa vääristellä. Kyllä Jumala osaa itse pitää puolensa. Me hänen kuvansa emme aina osaa. Tarvitsemme toinen toisiamme. Ja silloin kun me emme jaksa tai osaa, meillä onneksi on se suurin Puolustaja. Siitä kertoo myös päivän Vanhan testamentin teksti: ’ Herra puolustaa kansaansa, hän säälii palvelijoitaan, kun hän näkee, ettei heillä enää ole voimaa, että he ovat uupuneita, niin suuret kuin pienet.’ (5. Moos. 32: 36)

Laura Mäntylä

viikkiläinen,
yliopistopappi Viikin kampuksella

EHTOOLLISELLA

Kun koululaisena kävin sunnuntain jumalanpalveluksessa, ihmettelin usein sen ehtoollisrukousta. Se oli pitkä ja käsittämätön. En ymmärtänyt, miksi aina täytyi lukea tuo monipolvinen rukous, joka tuntui olevan joka pyhä sama. Mielestäni sillä ei ollut informaatioarvoa eikä sitä myöskään luettu Raamatusta, mikä omassa mielessäni olisi antanut merkityksen vaikeasti ymmärrettävälle osalle messua.

Vuosia myöhemmin, kun aloin jälleen käydä messussa säännöllisesti, ehtoollinen alkoi avautua minulle uudella tavalla. Opin, että ehtoollisrukous on messun vanhimpia osia, ensimmäisiltä kristillisiltä vuosisadoilta, Raamatun syntyajoilta. Jos olisin oikeasti keskittynyt kuuntelemaan rukouksen sanoja, olisin oivaltanut, että siinä kerrataan tiiviissä muodossa uskomme pelastusopillinen ydin. Sen jokasunnuntainen lukeminen on siis kaikkea muuta kuin turhaa.

Jeesus asetti ehtoollisen aterioidessaan ystäviensä kanssa. Leipä ja viini olivat niitä, mitä aterialla tavallisesti syötiin. Meidän kirkossamme ehtoollisella tavallisesti käytetään erityisesti tähän tarkoitukseen leivottuja leipiä ja makeaa jälkiruokaviiniä. Se on sääli, koska näin on ehkä hankala nähdä, mitä ehtoollisella tapahtuu.  Ehtoollisleipä ja –viini ovat nimittäin tavallisia aineita ennen ehtoollista. Uhrivirren aikana näistä tavallisista aineista kuitenkin erotetaan osa käytettäviksi erityisessä, pyhässä tarkoituksessa.

Varhaisilta vuosisadoilta periytyvässä ehtoollisrukouksessa liturgin tehtävässä oleva pappi pyhittää eli konsekroi leivän ja viinin. Rukouksessa on kaksi vuorolaulua liturgin ja seurakunnan välillä, muutoin se on kokonaisuudessaan liturgin johtamaa seurakunnan yhteistä puhetta Jumalalle. Siksi pappi ei katso seurakuntaa edes lukiessaan asetussanoja eli ehtoollisnarraatiota, josta edesmennyt professori Heikki Kotila toteaa näin ”…Tämä muistaminen ei merkitse vain historiallisten tapahtumien mieleen palauttamista, vaan sellaista ajan ja paikan rajat ylittävää yhteyttä, jota voidaan kuvata reaalisena osallisuutena.” Pyhitetyt leipä ja viini eivät enää ole tavallisia aineita vaan Kristuksen ruumis ja veri. Ne korotetaan seurakunnan nähtäväksi. Kristus on itse läsnä ehtoollisessa.

Ehtoollisrukouksen johtaminen on papin tehtävä, mutta ehtoollista voivat jakaa myös tehtävään koulutetut seurakuntalaiset. Viikin kirkossa on kymmenet ovat halunneet palvella tässä tehtävässä. Ehtoollispöytään ovat tervetulleita kastetut ja konfirmoidut kristityt. Nykyään myös lapset, jotka ovat saaneet opetusta ehtoollisen merkityksestä voivat osallistua ehtoolliselle yhdessä aikuisen kanssa.

Ehtoollinen yhdistää meidät kristityt toisiimme ja antaa voimaa arjen keskelle. Se vahvistaa uskoamme, lisää toivoamme ja rohkaisee meitä rakkauden tekoihin kiitokseksi ja kunniaksi Kaikkivaltiaalle.

Outi Lantto

Viikin kirkon pappi

Viikin kirkossa vietetään messua sunnuntaisin klo 10 ja torstaisin klo 17.30.