JEESUS OLI YMPÄRISTÖKASVATTAJA

Törmään usein siihen, että ihmiset näkevät ympäristökasvatuksen pelkästään luontoon liittyvänä kasvatuksena. Ympäristökasvattaja nähdään ”luontohörhönä”, joka haluaa viedä koko kansakunnan mukanaan metsään tunnistamaan lajeja. Kierrättäminen on hänelle ykkösjuttu ja kasvissyönti tietenkin. Kaikki nähdään ekohörhö- lasien läpi. Näitä laseja harva haluaa omalle nenälleen asettaa.

Omalta osaltani näen ympäristökasvatuksen ihmisten-hyvinvointi-lasien läpi. Uskallan jopa väittää, että Jeesus oli merkittävä ympäristökasvattaja. Mutta miten Jeesus liittyy ympäristökasvatukseen?

Ympäristökasvatuksen tavoitteena voidaan nähdä kestävä, hyvinvoiva ja tasa-arvoinen ympäristö. Tavoite ei koske vain ekologista ympäristöä, vaan ihminen toimii myös osana mm. poliittista, kulttuurista ja sosiaalista ympäristöä. Nämä ihmisen luomat ympäristöt rakentuvat moninaisiin näkymättömiin vuorovaikutussuhteisiin. Kukoistavassa ympäristössä ihmiset tuntevat voivansa aidosti vaikuttaa omaan ja muiden elämään hyvinvointia tuottavalla tavalla. Yhteisöllisyys onkin sosiaalisen hyvinvoinnin yksi tärkeimmistä edellytyksistä.

Näen itse Jumalan valtakunnan mahdollisuuden maan päällä, ihmisten keskellä. Emme vain osaa elää sitä vielä todeksi. Mielestäni ympäristökasvatuksen tavoitteet ovat sellaisia, joihin Jeesuskin toiminnallaan tähtäsi. Jeesus korosti sosiaalisen yhdenvertaisuuden toteutumista sanomassaan Jumalan valtakunnasta. Köyhät ja rikkaat kutsuttiin syömään saman pöydän ääreen tasa-arvoisina Jumalan lapsina. Jeesuksen ristinkuolema voidaan nähdä kasvatuksellisena tapahtumana. Siinä kulminoitui sosiaalisen ympäristön pahoinvointi, joka purkaantui yhteisön päätöksenä tuomita Jeesus ristille.

Huolehtimalla ympäristöstämme huolehdimme myös lähimmäisistämme, lähellä ja kaukana. Fyysisen ympäristön pahoinvointi aiheuttaa kärsimystä sosiaalisessa ympäristössä ja toisinpäin. Ympäristön pahoinvointi on oman pahoinvointimme perusta, sillä kaikki toimintamme ja kehityksemme on riippuvaista ympäristöstämme. Mielestäni Jeesus toimi oikeudenmukaisemman tulevaisuuden puolesta keskittyen sosiaaliseen hyvinvointiin. Omassa ympäristökasvatuksessani puen päälle aina ihmisen-hyvinvointi-lasit. Ne auttavat näkemään myös ihmisen osana ympäristöä.

Emma Kurenlahti

KRISTINUSKON ILOSANOMA

Kuluneella viikolla on vietetty hiljaista viikkoa. Sen eri päivinä on muisteltu Jeesuksen elämän viimeistä viikkoa, kärsimystä ja kuolemaa. Konkreettisemmin Jeesuksen ristintietä on seurattu tänäkin vuonna Via Crucis –kirkkodraaman kulkueessa. Via Crucis on kuljettu Helsingissä vuodesta 1996 alkaen, ja esimerkiksi viime vuonna sitä seurasi kahtena iltana yhteensä n. 20 000 helsinkiläistä. Esimerkiksi uusi Suvivirren sunnuntai on yleisötapahtuma vielä kaukana noista lukemista. Viikin kirkon jumalanpalveluselämä on samoin seurannut Jeesuksen tietä vaihtuvine teemoineen ja alttariväreineen.

Näin sen toki pitää ollakin. Pääsiäinen ja pääsiäisaika ovat uskomme ydintä. Kirkolle pääsiäinen on ehdottomasti suurin ja tärkein juhlapäivä, johon kirkkovuosi aina huipentuu. Ja pääsiäisten välillä jokainen sunnuntai on kirkossa pieni pääsiäinen. Kaikki muut sunnuntait tulevat tärkeiksi juuri pääsiäisaamun kautta. Pääsiäinen yhdistää meitä kristittyinä paitsi omassa kirkossamme, myös kaikkia Kristuksen kirkon kristittyjä eri kirkkokunnissa. Ja jos menemme ketjussa vielä pidemmälle, on se ainut juhlapyhä, jonka jaamme – tosin eri syystä – myös juutalaisten kanssa.

Pääsiäisen merkityksen säilyessä on pääsiäisajan sisältö kuitenkin muuttunut. Oikeastaan vuosituhannen vaihteeseen saakka pitkäperjantai oli pyhä, jonka ohjasi suomalaisia pitkään ja piinalliseen hartaudenharjoittamiseen kotona. Huvitilaisuudet eivät olleet sallittuja, eikä televisiossakaan oikein ollut suotavaa näyttää kevyempää viihdettä. Vastaavia rajoituksia ei kuitenkaan ollut varsinaiselle pääsiäispäivälle, vaan esimerkiksi tanssit järjestettiin perjantain sijaan silloin. Samalla tavoin esimerkiksi palmusunnuntain vanha virpomisperinne on yhä useammin painottunut alkuperäisestä siunauksen toivottamisesta palkkioiden keräämiseen. Samoin jumalanpalveluselämässä on tapahtunut muutoksia. Kiirastorstain ja pääsiäissunnuntain ”suosio” on säilynyt aika vakaana jo pitkään, mutta palmusunnuntain ja pitkäperjantain kirkollisten tilaisuuksien kävijämäärät ovat laskeneet. Ehkä varsinkin jälkimmäisen osalta muutoksena on ollut, että Jeesuksen viimeisiä hetkiä seurataan mieluummin osallistuvalla tavalla Via Cruciksen tien varrella kuin perinteisesti sanankuulossa kirkon penkissä.

Sinällään ilmiöt ovat kuitenkin mielenkiintoisia. Sekä meille että ortodoksisen kirkon sisarillemme ja veljillemme pääsiäinen on kirkkovuoden huipentuma. Meillä kuitenkin pääsiäisviikon suosituin kirkkopyhä taitaa nykyään olla kiirastorstai. Ja jos koko kirkkovuotta tarkastellaan, tällöin joulun ajan hartaudet, jumalanpalvelukset ja kauneimmat joululaulut sekä ensimmäinen adventti nousevat osallistujamääriltään kärkeen. Olemmeko siis nykyään joulun kirkko sen sijaan että olisimme pääsiäisen kirkko?

Joulun ja pääsiäisen aikaa voi hyvinkin verrata toisiinsa. Molemmat alkavat suurella juhlalla, joka käynnistää odotuksen. Jouluna tuo juhla on adventti ja pääsiäisenä palmusunnuntai. Kovin paljon kirkkokansaa ei tunnu häiritsevän se, että oikeastaan kyseessä on jossain määrin sama juhla. Asiallisestihan meidän pitäisi kokoontua laulamaan Hoosiannaa ja heiluttelemaan palmunoksia juuri palmusunnuntaina eikä adventtina, vaikka nykyinen tapa onkin jo niin vakiintunutta, ettei tätä tule ajatelleeksi virttä laulaessaan. Samoin kumpikin ajankohta huipentuu suureen juhlaan – Kristuksen syntymään tai ylösnousemukseen. Samoin kummankin juhlan yhteyteen kuuluu vahva maallinen rinnakkaistarina joulupukkeineen tai pääsiäisnoitineen.

Kuitenkin joulu on näistä ylivoimaisesti ”vetovoimaisempi”. Miksi? Olen tätä miettiessäni herännyt miettimään, onko meillä pääsiäinen jäänyt liikaakin pitkäperjantain varjoon. Joulua odottaessamme adventin aikana odotus kasvaa säännöllisesti huipentuakseen joulun juhlaan. Pääsiäisenä taas odotus muuttuu kärsimystieksi, kunnes lopulta epävarmuus ja hämmennys vaihtuu ylösnousemuksen iloon. Luterilaisuudessa on varsinkin aiemmin korostettu juuri ristin ottamista ja Kristuksen kärsimystä. Tämä näkyy jopa pääsiäisen virsissä. Jos katsot virsikirjaa kirkkovuoden kohdalta, on siellä varattu yhtä suuri osa Kristuksen kärsimykselle ja kuolemalle kuin pääsiäiselle. Lisäksi varsinaisissa pääsiäisvirsissä on mielenkiintoista havaita, että ne tutummat virret, joissa ei nähdä pääsiäistä pitkäperjantain kautta vaan ennemmin päinvastoin ovat usein negrospirituaaleja tai ortodoksisesta perinteestä lainattuja.

Toisaalta voidaan ajatella, että tällä tavoin meitä luterilaisia haastetaan hyvin todellisesti pääsiäisen isojen asioiden äärelle. Pitkäperjantain jälkeen olemme hämmennyksessä ja surun vallassa. Niin olivat Jeesuksen opetuslapset ja muut seuraajatkin taannoin Jerusalemissa. Heille Jeesuksen kärsimys ja ristinkuolema oli odottamaton shokki, joka jätti jälkeensä vain epävarmuuden tulevasta. Jos koko tarina olisi päättynyt pitkäperjantaina, ei Viikin kirkkoakaan olisi. Tarina ei kuitenkaan päättynyt, ja juuri tämä on meillekin tärkeintä nykyajan ihmisinä. Uskomme ydin ei ole siinä, että Jeesus kuoli ristillä, vaan siinä, että hänen hautansa oli tyhjä pääsiäisaamuna.

Kun kokoonnumme yhdessä koko kristikunnan kanssa pääsiäisen viettoon, kokoonnumme tunnustamaan uskomme pääsiäisen suureen ihmeeseen, kuoleman voittamiseen. Jeesuksen kuolema ei ollut ihme. Jeesuksen elämä ja kuolema ovat tieteellisestikin todennettavia asioita. Se, missä olemme tekemisissä uskon kanssa, on tunnustammeko uskovamme ylösnousemukseen – ja siihen, että sitä kautta Jumalan pelastus tulee kullekin meistä omakohtaiseksi. Vaikka pääsiäinen tarjoaa hyvän tilaisuuden myös hiljentyä ja rauhoittua, on se kuitenkin ennen kaikkea ilon juhla. Iloitkaamme siitä tämäkin vuosi.

Joni Penkari