Hyvää tarkoittava voi helposti olla haitallista. Rakentava
asia voikin hajottaa enemmän kuin koota. ’Humanitaarinen’ ei välttämättä
olekaan hyvän tekemistä. Nämä ajatukset ovat nousseet mieleeni viime aikoina
virinneestä keskustelusta hyvinvointivaltion muuttumisesta
hyväntekeväisyysvaltioksi. Tätä keskustelua on kiihdyttänyt erityisesti vuonna
2017 valmistuva lastensairaalahanke, jonka rahoituksesta noin puolet kerätään
kansalaisilta. Lastenlinna rakennettiin 1940-luvulla voimakkaan
kansalaisliikkeen siivittämänä. Olemmeko todella samassa tilanteessa kuin
Suomessa 40-luvulla? Lapset ovat oiva kohde vedota kansalaisten auttamishaluun,
mutta voidaanko näin toimia nyky-Suomessa?
***
Kristityt ovat jo alkuseurakunnan ajoista painineet sen asian
kanssa, mitä tarkoittaa olla kristitty. Alkuseurakunnassa kysymys kulminoitui
juutalaisen lain noudattamiseen ja ihmisen tekojen merkitykseen hänen pelastumiselleen.
Jerusalemissa vaikuttava jaakobilainen kristillisyys, toteuttakaa sana tekoina, ilmentyi tekojen kautta siinä missä
Paavali vanhurskauttamisoppinsa mukaisesti puhui Jumalan armosta pelastuksen
ainoana toivona. Nämä äärimmäisyyksinä näyttäytyvät eivät kuitenkaan ole
äärimmäisyyksiä. Myös Paavali peräänkuuluttaa kirjeissään rakkautta, jonka
tulisi johdatella kaikkea tekemäämme. Kristillinen kilvoittelu tapahtuu rakkauden
teoissa - ei päiväunissa eikä ainoastaan rukouksessa.
Etelä-Amerikasta 1960- ja 70 –luvuilla alkunsa saanut
vapautuksen teologia on muovannut kristillistä epistemologiaa eli käsitystä
tiedosta. Vapautuksen teologia ymmärtää tiedon toimintana. Uutta ymmärrystä
todellisuudesta tai uskomme sisällöstä ei ole, jollei se johda muutokseen
todellisessa elämässä. Kristittynä eläminen tarkoittaa nykyisyyden muuttamista,
osallistumista. El Salvadorissa, jossa asuin vuonna 2001, tämä tarkoitti
esimerkiksi sitä, että kirkko järjesti kerran viikossa tiedotustilaisuuden
niistä ihmisoikeusrikkomuksista, joita diakonit olivat menneellä viikolla
kohdanneet ja todentaneet. Sana muuttui teoiksi. Todellisuus oli ja on
kristittyjen työkenttä.
Tämä on käsitykseni kristillisyydestä ja se on johtanut
minut Viikin kirkon vapaaehtoiseksi. Viikin kirkolla olemme keränneet
materiaalista apua asunnottomille, vähävaraisille lapsiperheille tai
tyttölapsille Intiaan. Laitamme yhdessä ruokaa. Kirkon rooli
hyväntekeväisyydessä alkaa siitä, missä valtion rahkeet loppuvat. Mutta.
Valtion olisi ensin ruokittava kansalaisensa, hoidettava sairaansa,
kasvatettava ja koulutettava lapset sekä huolehdittava jokaiselle kansalaiselleen
katto pään päälle. Piste. Näistä ei tulisi neuvotella - lastensairaalastakaan.
Näitä asioita ei saisi koskaan alistaa hyväntekeväisyydelle. Kuten Erkki
Tuomioja on äskettäin blogissaan kirjoittanut, hyväntekeväisyys ei koskaan voi olla vaihtoehto hyvinvointivaltiolle.
Vasta ihmisen perustarpeiden jälkeen alkaa hyvän tekeminen. Neulotaan
vanhainkodin asukkaille joululahjoiksi villasukkia ja vietetään yhdessä
jouluaattoa, kuten meillä Viikin kirkolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti