KOTIKIRKKONI I

Seurakunnat tekevät monipuolista nuorisotyötä. Tällaista on taustayhteisönä toimiminen partiolippukunnille. Minä jouduin kokemaan ensin 1952, miten partioon sai jonottaa, ja vasta seuraava syksynä avautui pääsy Ruskeasuolla Töölön Nuotioveikkojen toimintaan Töölön srk:n vuokraamiin kerhotiloihin. Kokoustila jäi meille lyhytaikaiseksi, sillä partiolaiset pääsivät vuoden 1954 alussa muuttamaan vasta valmistuneeseen Meilahden kirkkoon.

Kirkko vihittiin käyttöön heti helmikuussa, ja sain olla juhlassa kolkkapoikien edustajana parven vanhimpana. Siitä alkaen Meilahden kirkosta tuli kotikirkkoni 25 vuodeksi. Partiolaisille uskottiin tehtäviä vastineeksi saamillemme tiloille. Viiden vuoden jaksoissa etenin vartionjohtajaksi mm. vastaamaan kerran kuussa kolehdin kannosta sunnuntaiaamuisin, ja luottamukseen kuului myös kolehtivarojen laskeminen. Sitten olinkin jo 20-vuotiaana lippukunnanjohtaja, ja vuoden 1970 srk-vaaleissa tulin valituksi uuteen kirkkoneuvostoon (sittemmin srk-neuvosto).

Meilahden kirkko oli rakennettu ainutlaatuisesti niin, että yhteisiin tiloihin tuli myös ruotsinkielisen Tomas-seurakunta. Me suomalaiset kuuluimme vuoden 1956 alkuun Töölön seurakuntaan, kunnes aloitti uusi Meilahden seurakunta. Sitä johti vt. kirkkoherrana kaksikielinen Geo Böckerman, joka oli pappi ja urkutaiteilija samassa persoonassa. Kirkkoherran vaalin voitti 1957 Porvoon suomalaisen seurakunnan vastaavasta virasta siirtynyt Erkki Niinivaara.

Hän oli arvostettu, hiukan kiisteltykin persoona Suomen kirkossa. Vielä tärkeämpi opastaja minulle olikin sisarlippukuntamme Viestityttöjen lippukunnanjohtaja Dagmar Pantio. Daggiksen ansiosta pojatkin joutuivat ehkä normaalia enemmän osallistumaan myös seurakunnallisen kasvatukseen. Dagmar ”Hyrrä” oli minua 40 vuotta vanhempi, mutta ehdimme johtaa kollegoina joukkojamme neljä vuotta, kunnes hän seurakuntaneuvoksen arvonimen saatuaan luopui ikätoverieni hyväksi.

Yhdessä hänen kanssaan täydensimme partiolaisten panosta Meilahden hallinnossa perustamalla 1970 Partiolaisten valitsijayhdistyksen vaaleihin. Se toimi menestyksekkäästi yli 30 vuotta ja olimme alkuun itse Hyrrän johdolla kärkiehdokkaita ”Meikussa”.

Niinivaara jäi eläkkeelle 15 vuoden jälkeen, ja seuraajaksi kappalaisen virasta noussut hallintomies Tapio Haikarinen johti seurakuntaa yhtä pitkän rupeaman. Hänen työuransa jäi kesken ja päättyi siunaukseen oman kirkon alttarilla. Meilahdessa ehti toimia useita monipuolisesti lahjakkaita pappeja. Korkeimmalle kipusi seurakuntapappi (68-73) Mikko Heikka, joka oli kanssani saman vuoden väkeä ja nousi Espoon piispaksi.

Hienon 10-vuotisen uran teki myös kanttoriurkuri Ilkka ”Tanelin poika” Kuusisto. Kun hän lähti isänsä jalanjäjiltä maallisemman musiikin pariin Helsingin Kaupunginteatterin kapellimestariksi 1972 ja sittemmin Kansallisoopperan johtajaksi, päätimme ensin virkavapaata myöntämällä antaa hänelle paluumahdollisuuden. Samoihin aikoihin syntyivät viulistipojat Jaakko ja Pekka, eikä paluusta ollut puhetta. Tilalle valitsimme lahjakkaan urkurin ja kuoronjohtajan Ilmo Riihimäen, jonka Marjukka-vaimo on vielä kuulumpi suurelle yleisölle.

Partiolaisuus on yhä valttia Meilahdessa: Viestitytöt oli Suomen suurin ja Nuotioveikot Helsingin paras 60-luvulla. Seurakunta joutui vuokraamaan pojille lisätilana ”kolon” Pihlajatieltä. Se on käytössä yhä 50 vuotta myöhemmin. Tämän taustayhteisömme, Meilahden kirkon, jatkuvan kädenojennuksen saimme ilolla todeta tänä vuonna, kun kirjoitimme lippukuntiemme yhteisen 75-vuotishistoriikin ”Samassa veneessä”.

Timo Huotinen, Viikin piirineuvoston jäsen ja entinen varapuheenjohtaja 2003-