VALTAKUNTA KESKELLÄMME

Johannes Kastajan, 3. adventtisunnuntain raamatullisen keskushenkilön, julistuksen keskiössä oli taivasten valtakunnan odotus. Johannes eli kuten opetti. Hän vetäytyi Juudean erämaahan, pukeutui yksinkertaisesti, kannatti askeettista elämäntapaa ja ankaraa paastoamista ja julisti kanssaihmisilleen katumuksen tarvetta sekä syntien anteeksiantamista. Omat opetuslapsensa hän ohjasi seuraamaan Jeesusta ymmärtäessään, että tämä tuli täyttämään sen, mistä Johannes oli puhunut: taivasten valtakunta oli murtautumassa maailmaan. Jeesuksen myötä Jumalan valtakunta oli saapunut meidän keskellemme. Profeetoista viimeinen oli täyttänyt tehtävänsä ja ilmoitusten aika oli ohi.

Oliko kaikki nyt siis hyvin? Jumalan valtakunta saapui, profeettojen puheet osoittautuivat oikeiksi ja kaikki ihmisten ongelmat oli ratkaistu? Voisiko Johannes vihdoin huokaista helpotuksesta, istahtaa aavikon kivelle lepäämään ja katsella rauhassa, kun uuden päivän aurinko nousisi horisontista? Ei. Johannekselta riistettiin vapaus ja lopulta hän menetti väkivaltaisesti henkensä. Jeesus ja hänen seuraajansa otettiin jatkuvasti vastaan vihamielisesti tai heidät torjuttiin täysin. Ihmiskunnan pelastajan kohtalona oli kärsiä armoton häpeäkuolema. Johannes ja Jeesus kohtasivat koko toimintansa ajan väkivaltaista vastustusta.

Matteuksen evankeliumissa Jeesus toteaa: ”Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen” (Mt. 11:12). Alkutekstissä väkivallan ja Jumalan valtakunnan suhde on selvästi korostuneempi kuin nykyisessä suomennoksessa. Johanneksen hartaasti odottama taivasten valtakunta, kaikesta suuruudestaan huolimatta, onkin vihan ja vastarinnan kohteena, pahoinpideltynä ja ihmisten maahan tallaamana. Väkivaltaiset ihmiset yrittävät jatkuvasti temmata, ryöstää, sen itselleen. Valtakunta, jonka odotettiin tarkoittavan yksiselitteistä voittoa ja vapautusta, asettuukin sorretun ja kärsivän asemaan. Jo Johanneksen päivistä asti, kärsimys on ollut niiden osa, jotka valtakuntaan osallistuvat.

Väkivalloin Jumalan valtakuntaa itselleen havittelevat ovat vahva kontrasti sille ihmisjoukolle, jolle valtakunta Jeesuksen mukaan on osoitettu: hengessään köyhille, murheellisille, niille, jotka toisia armahtavat. Rauhantekijöille, jotka saavat Jumalan lapsen nimen. Kärsimyksen yhteys valtakunnan ydinolemukseen näkyy myös siinä, miten Jumalan valtakunta näyttäytyi Jeesuksen toiminnassa: sokeat saivat näkönsä takaisin, rammat kävelivät, spitaaliset puhdistuivat, kuurot kuulivat, kuolleet herätettiin eloon ja köyhille julistettiin ilosanomaa. Yhteiskunnan alistetuimmat astuivat sisään juhlapaikkaan, jonka ovella Johannes oli seisonut ja ohjannut ihmisiä käymään peremmälle.

Uusin testamentti-kirjassaan Terho Pursiainen toteaa, että Jumalan valtakunnassa on suurelta osin kyse Jumalan ihmiskunnasta. Pursiainen ei ajattele, että kyseessä olisi jostain muualta saapuva toinen todellisuus, tuonpuoleisuus, vaan tulkitsee kyseessä olevan tuntemamme maailma uudistettuna sellaiseksi kuin sen tulisi olla. Tästä syystä puhe Jumalan valtakunnasta liittyy kiinteästi siihen, mitä maailmassamme tapahtuu. Näin joulun kynnyksellä, Jeesuksen syntymäjuhlan lähestyessä, on meidän syytä kysyä: millaiseen maailmaan Jeesus Nasaretilainen 2000 vuotta sitten syntyi? Maailmaan, jossa rikkaat ja hyväosaiset nautiskelivat omasta loistostaan, päivittelivät erinomaisuuttaan ja Johanneksen kaltaiset oikeudenmukaisuuden julistajat, toisinajattelijat, suljettiin vankilaan ja tuomittiin kuolemaan. Entä nykyään? Millaiseen maailmaan Jeesus meidän sydämissämme tänä jouluna syntyy?

Nykymaailmassa ihmisten ja luomakunnan kokema kärsimys muodostaa meitä kaikkia koskettavan orjuuttavan järjestelmän, joka kattaa koko tuntemamme maailman. Vähänkään laajemmasta kuvakulmasta meidänkin länsimainen hyvinvointimme näyttäytyy globaalina pahoinvointina. Evankeliumin radikaali yhteiskunnallisuus ja sen julistama vapautusprosessi ovat yhä edelleen ajankohtaisia. Miten Jumalan valtakunta näyttäytyy meidän elämässämme? Makaako se edelleen pahoinpideltynä, väkivallan ja ivan kohteena? Osaammeko pysähtyä, katsoa ympärillemme ja osoittaa todellista, uutta elämää luovaa katumusta? Sen sijaan, että tyytyisimme jakamaan leipää köyhille, osaammeko kysyä: miksi köyhällä ei ole ruokaa? Miksi meille kasvatetun ruuan jäljiltä maaperä ei enää tuota satoa? Miksi olemme niin suurella innolla tuhoamassa ainoaa tuntemaamme kotia kosmoksessa? Miksi me emme toimi toisin?

Kärsimyksen edessä moni haluaisi pysyä syrjässä ja valita sivustakatsojan roolin. Kirkon ympäristöpäivillä ympäristöaktivisti Sini Saarela totesi, että Suomessa tunnutaan arvostavan puolueettomuutta, eikä ymmärretä, että tämä samalla tarkoittaa hiljaista hyväksyntää. Jokainen meistä osallistuu huomisen rakentamiseen, kukin tavallaan. Jokainen tekomme on suhteessa Jumalan valtakuntaan. Joko kurotamme sitä kohti tai tallomme sitä yhä syvemmälle maahan. Joko asetamme esteitä ihmisten ja Kristuksen välille tai poistamme niitä. Joko suhtaudumme kärsimykseen Jeesuksen ja opetuslasten esimerkin mukaisesti Jumalan toimintakutsuna tai käännämme selkämme ja annamme pahan toimia. Jumalan valtakunta on Jeesuksen julistuksen ja kohtalon meille avaama mahdollisuus tunnustaa rikkinäinen ihmisyytemme ja luottaa Kristuksessa myönnettyyn pelastukseen. Mahdollisuus, jolle voimme avautua ja löytää toisemme ja Jumalamme. Elää valtakunnassa, jossa suurinta ei olekaan valta, vaan palveleminen.

- Mikko Kurenlahti, viikkiläinen väkivallan problematiikkaan ja ekoteologiaan erikoistunut teologian opiskelija